Black Lives Matter ja orjuuden historia

Keskeinen ja monien esiin nostama historiallinen ja samalla poliittisesti erittäin korrekti perustelu on se, että esitetään BLM-liikkeen synnyttämän väkivaltamellakoinnin kumpuavan suoraan orjuuden ja etenkin USA:n orjuuden historiasta. Tämän historian katsotaan syyllistävän etenkin valkoiset ja valkoiset kristityt. Näin katsoo esimerkiksi professorina ja tutkijana USA:ssa työskentelevä Kirkon Ulkomaanavun entinen johtaja Antti Pentikäinen Kotimaa24 -sivuston 3.6.2020 päivätyn artikkelinsa ”Antti Pentikäinen USA:n protesteista: Mustien sorto on jatkunut ilman riittävää irtiottoa menneestä” linjauksissa.

Pentikäisen mukaan ”Kirkot ovat osa valloittamisen ja ylivallan kulttuuria” ja ”On ollut liikuttavaa nähdä, kun valkoiset ovat polvistuneet mustien eteen pyytämään anteeksi”. Pentikäinen näyttää katsovan, vapautuksen teologian ja etenkin mustan vapautuksen teologian hengessä, että varsinkin valkoiset ja etenkin valkoiset kristityt ovat viimeistään nyt velvollisia osoittamaan tukeaan BLM-liikkeelle ja sen radikaaleille vaatimuksille.

Tällainen katsomus on kuitenkin erittäin kyseenalainen, kuten selviää lukemalla esimerkiksi tohtori Anthony B. Bradleyn 2.4.2008 päivätty Acton Institute -artikkeli “The Marxist roots of black liberation theology” ja Ryan Bombergerin Townhall -artikkeli 5.6.2020 “Top 10 Reasons I Won’t Support the #BlackLivesMatter Movement” . Lue myös Heather MacDonaldin Wall Street Journal -julkaisun Opinion-artikkeli 3.6.2020 “The Myth of Systemic Police Racism. Hold officers accountable who use excessive force. But there’s no evidence of widespread racial bias”. Väite USA:n poliisin harjoittamasta systemaattisrakenteellisesta rasismista on myytti. Osuvan ajankohtaisia ovat myös kansanedustaja Wille Rydmanin näkökulmat artikkelissa ”Wille Rydman: Kuvainraasto on saapunut länsimaihin” Verkkouutisissa 9.6.2020.

Pentikäisen katsomus kristillisten kirkkojen oletetusta suuresta historiallisesta syyllisyydestä ja olemisesta osana valkoista ”valloittamisen ja ylivallan kulttuuria” sekä osana orjuuden edistämisen historiaa on erittäin kyseenalainen historiallisesta näkökulmasta. Valaisen seuraavassa tätä historiallista näkökulmaa sen mukaisesti, mitä jo aiemmin olen nostanut esiin Radio Patmoksen taajuuksilla lähetetyissä ohjelmasarjoissani, jotka ovat kuunneltavissa Patmosplus-arkistossa: Raamattua raakana -sarja ja Vaarallisia valheita kristinuskosta -sarja.

Millaisessa asiayhteydessä orjuusinstituutio esiintyy Raamatun teksteissä? Orjuutta käsitellään Raamatun Vanhassa testamentissa esimerkiksi jakeissa 3. Ms 22:11; 25:39–55 ja 5. Ms 15:12–18. Pane merkille, että orjuutta sinänsä ei Raamatussa esitetä positiivisena luomisjärjestyksenä, vaan syntiinlankeemuksen jälkeisen maailman yhtenä raadollisena asiaintilana, jollaisten myötä Jumalan hyvät suunnitelmat ja päämäärät kansakuntien ja niiden pelastumisen osalta ovat kuitenkin, kaikesta huolimatta, voineet kaitselmuksellisesti täyttyä. Jumala on sallinut orjuuden kuten muidenkin vastaavan kaltaisien historiallisten ja negatiivisten todellisuuksien ilmenemisen, mutta ei asettanut orjuutta.

Huomaa myös, että Mooseksen lain mukainen orjuus- ja palvelijainstituutio oli huomattavasti inhimillisempi kuin silloisen Israelin naapurikansoilla, joiden keskuudessa orjuus oli yleistä, raakaa ja mielivaltaisen luonteista. Mooseksen lain mukaan isännillä oli sitovat velvollisuutensa orjiaan ja heidän hyvinvointiaan kohtaan. Isännät olivat vastuussa riittävästä ravinnosta, liiallisen kovuuden välttämisestä, orjan vapautusmahdollisuuden avoinna pitämisestä ja orjan persoonallisuuden tunnustamisesta. Merkille pantavaa on, että orjien asema ei ollut mielivaltainen. Orjilla oli juridiset oikeutensa, jotka lievensivät orjuuden arkea ja johtivat ajan oloon koko orjuusinstituution häviämiseen vanhatestamentillisheprealaisen ja kristillisen etiikan ja kulttuurin vaikutusalueella.

Uuden testamentin linjauksia orjuudesta edustaa apostoli Paavalin kirje Filemonille. Paavali velvoittaa kristityn isännän kohtelemaan palvelijoitaan aivan erityisellä tavalla ja etenkin siinä tapauksessa, jos nämä itsekin ovat kristittyjä, ”…sekä ihmisenä että Herran omana!”, Filemon-kirjeen jae 16. Myös orjan vapaaehtoinen vapauttaminen oli Paavalille mahdollisuuksien joukkoon lukeutuva vaihtoehto. Paavali ei saarnannut sosiaalista vallankumousta eikä suinkaan kapinaa kaikkia inhimillisiä hierarkioita vastaan. Paavali edellytti, että erilaiset sosiaaliset suhteet tuli tulkita ja niiden käytännön toteutuminen normittaa kristillisen antropologian lähtökohdista.

Ajan oloon juuri tämä kristillinen perusopetus siitä, mitä on olla ihminen ja opetus, että kaikilla inhimillisillä herroillakin on Herra taivaassa ja että kristittyjen välillä vallitsee aito hengellinen yhteys ja että Jumalan edessä kaikki ihmiset ovat hengellisessä mielessä samalla perussyntisellä ja armosta riippuvalla viivalla, vähitellen mursi antiikin orjuusinstituution edellytykset siten, että orjuusinstituutio kristinuskon vaikutuksesta hävisi kreikkalaisroomalaisesta maailmasta ja varhaiskeskiajan germaanisesta Euroopasta.

Kristinuskon mukaan – antiikin maailmassa tämä ei ollut mitenkään itsestään selvää – orjakin on ihminen. Orja on luotu Jumalan kuvaksi. Myös orja on persoonallinen yksilö. Orja on iankaikkisuusolento henkineen, sieluineen, ruumiineen ja persoonallisine tahtoineen. Kristuksen sovitustyö ja armo, sakramentit, kaste ja ehtoollinen, kuuluvat myös orjalle henkilökohtaisesti. Orjaa pitää kohdella nimenomaan edellä luonnehditun kaltaisena. Edellä mainituilla antropologisilla ja pelastusopillisilla edellytyksillä, jotka perustuvat nimenomaan raamatulliseen ilmoitukseen ja kristilliseen uskoon, orja ei ihmisenä voinutkaan olla kenenkään omaisuutta, vain korkeintaan hänen työpanoksensa tietyissä oloissa saattoi olla isännälle kuuluvaa. Mitä laajemmalle nämä teologiset ja eettiset vakaumukset juurtuivat, sitä enemmän orjuusinstituution perusta heikkeni ja hävisi lopulta kokonaan.

Orjuudensuosimissyytöksen ohella Raamattua ja kristinuskoa syytetään nykyään usein myös sillä valheväittämällä, että kristinusko on syyllistynyt kansanmurhiin niillä samoilla alueilla, joilla on harjoittanut orjuuden ylläpitämistä. Käytännössä tällä väitteellä tarkoitetaan sitä, että Raamatussa kuvataan kansanmurhia myönteisessä valossa ja että Raamattuun nojaava uskonnollisuus ja kirkollisuus on myöhemminkin myötäillyt kansanmurhien toteutumisia. Väite on molemmilta osiltaan, sekä raamatullisesti että historiallisesti, kuitenkin valheellisen virheellinen.

Syyllistäväksi Raamatun esimerkiksi tarjoillaan mielellään Mooseksen kirjojen ja varsinkin Joosuan kirjan teksteissä vastaan tulevaa kanaanilaisten ja muiden Luvatun maan kansojen ”kansanmurhaa” ja tällaiseen suoraan käskeviä tekstejä. Juuri nämä tekstit lukeutuvat monien mielestä Raamatun raaimpien ja epäeettisimpien joukkoon. Tällaisiin teksteihin lukeutuvat jakeet 5. Ms 20:12–18. Näissä esiintyy suora käsky tuhota tietyt kanaanilaiset kansat. Mutta huomaa, että kyse on sota-ajan poikkeustilanteesta eli ainutlaatuisen teokraattisen Vanhan testamentin Israelin sota-ajan asiayhteydestä. Kyse on myös ainutlaatuisen pyhän sodan asiayhteydestä. Kyseisenä ainutlaatuisena ajanjaksona annettu käsky koski alkujaankin ainutlaatuisen historiallisia kansoja ja vain tiettyjä nimenomaisia kansoja tietyllä maantieteellisellä alueella.

Kyse ei myöskään ollut ”uskonsodasta”. Kyseisten kansojen tuhoamisen peruste ei suinkaan ollut se, että niille olisi levitetty uskoa miekalla tai että niitä olisi rangaistu ”toisin uskomisesta” sinänsä. VT:n tekstit ilmaisevat selkeästi perustavan syyn tällaiselle tuhoamiskäskylle ja sen toimeenpanolle. Teksteissä kuvattu tuho oli oikeudenmukainen rangaistus hirvittävistä synneistä ja niiden syntivelan täyttymisestä. Kyse ei ollut ”uskonkiihkosta” eikä ”kansalliskiihkosta”, vaan Jumalan vanhurskaan oikeudenmukaisen tuomion langettamisesta ja tapahtumisesta. Huomaa myös seuraavat tosiasia.

Raamatun omien tekstien mukaan kanaanilaisia kansoja ei de facto kohdannutkaan täydellinen tuho: 5. Ms. 7:22; Joos. 10:40–42 ja 11:1–5. Kanaanilaisten kansojen osia oli Maassa pitkälti myöhemminkin, 1. Sam. 15:3, 20, 5. Tuho toteutui vain osittain ja paikoitellen, vaikka alueet sinänsä siirtyivät vahvasti Israelin kontrolliin. Kansanmurhaa ei siis tosiasiallisesti tapahtunut, Raamatun tekstien mukaan. Kuten kirjoitan Johdatus Raamatun syntyhistoriaan, osa 2: Vanha ja Uusi testamentti (Kuva ja Sana, 2018) -teokseni sivulla 68:

”Kanaanilaiset kansat joutuivat Joosuan joukkojen toteuttaman Jumalan vanhurskaan oikeudenmukaisen tuomion kohteeksi syntiensä, kuten lasten uskonnollisten rituaalimurhien vuoksi. Jumalan langettama tuomio kanaanilaisille ja sen täytäntöön paneminen oli – paitsi ei-toistettavissa oleva kertakaikkinen historiallinen rangaistustoimi – myös esi- ja varjokuva viimeisestä tuomiosta, hirvittävän oikeudenmukaisesta helvetin kadotuksesta.”

”Merkillepantavaa kuitenkin on, että historiallisessa Joosuan aikaisessa tilanteessa kanaanilaisia kansoja ei tuhottu kokonaisuudessaan. Etnisyys ja rotu eivät myös millään tavalla olleet kanaanilaisia kohdanneen tuomion perusteina, joten nykyisin käytettävät etnisen puhdistuksen ja rasismin eli rotusorron käsitteet eivät liity Joosuan kirjan kuvaamiin tapahtumiin millään tavalla. Deuteronomiumin ja Joosuan kirjan teksteillä ei ole kristillisen raamatuntulkinnan ja teologisen etiikan perinteessä suinkaan oikeutettu eikä voida oikeuttaa mitä tahansa ajattelua tai toimintaa.”

Syyllistäväksi historialliseksi esimerkiksi tarjoillaan useimmiten sitä, mitä läntinen eurooppalainen kristikunta väitetysti teki Amerikan mantereen alkuperäisille intiaanikansoille uuden ajan alussa. Väitteen mukaan roomalaiskatoliset espanjalaiset syyllistyivät kansanmurhaan Etelä- ja Väli-Amerikassa ja protestanttiset anglosaksit puolestaan Pohjois-Amerikassa 1600-luvulta eteenpäin.

Pohjois- ja Etelä-Amerikan niin sanotut alkuperäiskansat päätyivät nekin kuitenkin Aasiasta Amerikan mantereelle valloittajina ja maan haltuun ottajina tullen. Vahvemmat pohjoisamerikkalaiset intiaaniheimot kuten Sioux-, Apassi- ja Komanssi-intiaanit päätyivät hallitsevaan asemaan sodalla, orjuuttamalla ja alistamalla heikommat intiaaniheimot kuten Hopi- ja Pueblo-intiaanit. Väli- ja Etelä-Amerikassa nousivat valta-asemaan sodalla, valloituksilla ja orjuuttamalla Atsteekit, Mayat ja Inkat. Alkaen jo Meso-Amerikan intiaanien kuten Olmeekkien kaupunkikulttuureista, kuuluivat väkivaltaiset ihmisten massauhraamiset ja muut veriuhrit uskonnollisyhteiskunnallisiin rituaalimenoihin. Maailmanhistorian pikkujättiläinen (WSOY, 1993) -perusteoksen mukaan, sivuilla 423, 424, 425 ja 428:

”Näihin rituaaleihin liitettiin hyvin varhaisessa vaiheessa ihmisten uhraaminen. …Olmeekkien…hienostunutta esiurbaania kulttuuria, joka kukoisti noin 1500–500 eKr., on pidetty koko Meso-Amerikan myöhemmän sivistyksen äitikulttuurina. Se vaikutti ratkaisevasti samoihin aikoihin Länsi-Meksikossa syntyneisiin esiklassisiin kulttuureihin kuten El Openoon ja keramiikastaan kuuluihin Nayarit-Jalisco-Colimaniin sekä Oaxacan maakunnassa Monte Albanin seremoniakeskuksen ympärille kehittyneeseen, vahvasti pappisvaltaiseen kulttuuriin, joka yleensä muistetaan runsaista ihmisuhreistaan…”

”Heidän palvomansa sodanjumalat vaativat ravinnokseen yhä enemmän ihmisverta kyetäkseen jatkamaan taistelua auringon puolesta pimeyden voimia vastaan. Ihmisten velvollisuus tässä kosmisessa draamassa oli käydä pyhää sotaa yhä uusien veriuhrien hankkimiseksi kyltymättömille jumalille…nimekkäimpiä edustajia olivat Keski-Meksikon tolteekit, Etelä-Meksikon zapoteekit ja miksteekit sekä vuonna 1325 Meksikon laaksoon Texcocojärven saarille pääkaupunkinsa rakentaneet atsteekit…”

”Atsteekkien oma historiankirjoitus kertoo, että heidän kansansa oli peräisin pohjoisessa sijaitsevasta alkukodista Aztlanista. He olivat saaneet pääjumalaltaan Huizilopochtlilta lähetyskäskyn, jonka mukaan heidät oli korotettu hallitsemaan maailmaa; samalla heidän oli vaihdettava nimensä atsteekeista meksikolaisiksi…Atsteekkivaltakunnassakin pidettiin orjia. He olivat sotavankeja, rikollisia tai vapaita kansalaisia, jotka myivät itsensä vapaaehtoisesti orjiksi… [Atsteekkien eetos ilmeni] kiihkeänä haluna käydä pyhää sotaa, palvella jumalia, rakentaa kaupunkeja ja laajentaa valtakuntaa…”

Tämän päivän USA:n radikaalit latinorotuaktivistit ihannoivat yllä kuvattua atsteekkien imperialistista Aztlan-veriuhrivaltakuntaa. Tästä kirjoitin Avoimet rajat ja maahanmuutto (Kuva ja Sana, 2016) -kirjani sivuilla 146–147:

”Suurin yksittäinen ongelma-alue USA:n kannalta on Meksikosta suuntautuva laiton maahanmuutto ja sen liitännäisongelmat, kuten huumekauppa. Merkille pantava tosiasia on, kuten Patrick J. Buchanan osoittaa kirjassaan State of Emergency: The Third World Invasion and Conquest of America (Thomas Dunne Books, 2007), että Ison rahan säätiöt kuten Ford Foundation ja Big Business ovat tukeneet kymmenillä miljoonilla dollareilla avoimen USA-vastaista meksikolaisnationalistista latinoaktivismia ja näiden edistämää laitonta massamaahanmuuttoa USA:han. Ford-säätiön rahoituksella on perustettu Mexican American Legal Defense and Educational Fund (MALDEF), joka puolustaa laittomia maahanmuuttajia. Rahoitusta on saanut myös avoimen rotupoliittinen lobbausjärjestö The National Council of La Raza (rotu).”

”Meksikolaisnationalistinen opiskelijaorganisaatio Movimiento Estudiantil Chicanx de Aztlan (MEChA) – Chicanx-sanan x on poliittisesti korrektisti sukupuolineutraali – puolestaan pyrkii palauttamaan takaisin Meksikolle amerikkalaisten Meksikolta ryöstämiksi tulkitut alueet eli Kalifornian, Teksasin ja Uuden Meksikon osavaltiot ja perustamaan uudelleen mytologisen Aztlanin valtakunnan, oletetun azteekkien alkukodin. Järjestön iskulauseena on ”Por La Raza todo, Fuera de La Raza nada” eli ”kaikki rodun puolesta, rodun ulkopuolella ei ole mitään”. Johtavana ajatuksena on, että meksikolaisten ja muiden latinojen pitää vallata Amerikka takaisin massamaahanmuuton ja latinosiirtokuntien avulla.”

Väli- ja Etelä-Amerikan kuten myös Pohjois-Amerikan intiaaniheimot ja -valtakunnat romahtivat kuitenkin sisäisiin riitoihinsa, epäyhtenäisyyteen ja teknologiseen heikkouteensa eurooppalaisten tultua ja ottaessaan puolestaan haltuunsa intiaanien aiemmin valtaamat alueet. Espanjalaisten ja anglosaksisten eurooppalaisten kristittyjen tulo lopetti intiaanikulttuurien epäinhimilliset ihmisuhrit ja korvasi nämä kristillisellä ihmisarvoetiikalla. Historiallinen tosiasia on, kuten Guenter Lewy perustelee syyskuun 2004 History News Network -artikkelissaan ”Were American Indians the Victims of Genocide?”, että Amerikan intiaaneihin, etenkin Pohjois-Amerikan intiaaneihin, ei kohdistunut käsitteen edellyttämää tietoisesti toimeenpantua kansanmurhaa. Intiaanit tuhoutuivat tauteihin, joihin heillä ei ollut vastustuskykyä. Täsmälleen samaan tapaan, kuin joka kolmas eurooppalainen oli tuhoutunut Aasiasta tulleeseen ruttoon, Mustaan surmaan, 1300-luvun puolivälissä.

Poliittisesti korrekti väittämä, jonka mukaan kristinusko ja kirkot – siis etenkin eurooppalainen valkoinen kristillisyys ja kirkollisuus – ovat poikkeuksellisen korostuneesti edistäneet orjuutta, on sekin epähistoriallisen valheellinen. Väite on sekä teologiseettisesti että historiallisesti täysin kestämätön, kuten osoittaa esimerkiksi sosiologian ja vertailevan uskontotieteen professori Rodney Stark teoksessaan For the Glory of God (Princeton University Press, 2003) sivuilla 291–365 ja Ibn Warraq teoksensa Why the West is Best: A Muslim Apostate’s Defense of Liberal Democracy (Encounter Books, 2011) sivuilla 104–115. Orjuuden historiaa valaisee, nimenomaan afrikkalaisesta näkökulmasta, kattavasti myös professori John Thornton kirjassaan Africa and Africans in the making of the Atlantic world, 1400–1680 (Cambridge University Press, 1992).

Yllä viitattujen lähteiden pohjalta voidaan todeta, että julma ja epäinhimillinen orjuusinstituutio on vallinnut maailmassa kauan ennen kristinuskoa ja valkoisen Euroopan astumista maailmannäyttämölle. Orjuusinstituution ylläpitäminen on ollut yhteiskunnallisena normina yhtä hyvin muinaisessa Sumerissa, Babyloniassa, Egyptissä, Intiassa, Kiinassa ja varsinkin niin kutsutussa mustassa Afrikassa, siis vuosisatoja ennen kuin yksikään valkoinen mies on ”kolonialistisimperialistisella” ja ”rasistisella” jalallaan Afrikan manterelle astunut.

Toisten mustien heimojen orjuuttaminen ja mustien orjien myyminen eteenpäin toisille orjakauppiaille oli Afrikassa maanosan tapa. Transatlanttinen orjakauppa perustui siihen, että mustat afrikkalaiset orjakauppiaat ja orjanvälittäjät tieten tahtoen vangitsivat toisia mustia ja myivät nämä hyvään hintaan eteenpäin orjiksi Afrikan rannikon orjakauppakeskuksissa eurooppalaisille. Orjakauppa hyödytti vähintään yhtä paljon afrikkalaisia orjanmyyjiä kuin eurooppalaisia orjanhankkijoita. Mustan Afrikan syyllisyys transatlanttisen orjakauppainstituution syntyyn ja yllä pysymiseen on siten vähintään yhtä suuri kuin eurooppalaistenkin osallisten. Tämän ovat jotkut tämän päivän afrikkalaisjohtajat tunnustaneetkin, kuten esimerkiksi Chicago Tribune -julkaisun 1.5.2000 artikkeli ”Benin Officials Apologize for Role In U.S. Slave Trade” osoittaa.

Sheldon M. Stern selostaa transatlanttisen orjakaupan luonnetta History News Network -artikkelissaan 13.8.2007 ”It’s Time to Face the Whole Truth About the Atlantic Slave Trade”. Miljoonat afrikkalaiset mustat joutuivat toisten afrikkalaisten mustien väkivaltaisen kidnappauksen kohteeksi ja päätyivät myyntiin Afrikan länsirannikon orjakeskuksiin. Merkille pantavaa on sekin, että mustan Afrikan omat orjabisnesmiehet olivat tässä hirvittävässä kaupankäynnissä mukana omasta vapaasta ja rahanahneesta tahdostaan, eivät mitenkään eurooppalaisten pakottamana. Transatlanttinen orjakauppa pyöri molemminpuolisen yhteisymmärryksen ja rahallisen hyödyntavoittelun perustuksella. Tätä tosiasiaa eivät monetkaan nykyään halua poliittisessa korrektiudessaan muistaa. Historialliset syyllisyyskysymykset kun ovat oikeasti varsin monimutkaisia. Varsinkin, jos kysymyksiä lähestytään identiteettipoliittisella kärjellä.

Hyvä on muistaa sekin, että Amerikan alkuperäisten intiaanikansojen keskuudessa vallitsi orjuusinstituutio ennen yhdenkään espanjalaisen astumista Amerikan mantereelle. Islamin keskuudessa orjuusinstituutio on ollut vallalla 600-luvulta tähän päivään asti. Jo satoja vuosia ennen kuin transatlanttinen orjakauppa valkoisen lännen kanssa alkoi Afrikan länsirannikolla, olivat afrikkalaiset heimopäälliköt myyneet miljoonia mustia afrikkalaisia veljiään orjiksi itään, islamin maailmaan. Tämä orjakauppa Afrikasta islamilaiseen maailmaan jatkui senkin jälkeen, kun läntinen orjakauppa oli kokonaan loppunut. Islamilaisen maailman osallisuus ja syyllisyys mustan Afrikan orjabisnekseen on sekin syytä pitää mielessä, jos haluaa tarkastella aiheeseen liittyvää todellista historiallista isoa kuvaa.

Islamilaisen orjakaupan harjoittamisessa kunnostautui etenkin turkkilainen Ottomaanivaltakunta 1300-luvulta 1800-luvulle. Mustien afrikkalaisorjien lisäksi ottomaaniturkkilaiset muslimit ryöstivät orjia kristityistä slaavikansoista Balkanilta ja Venäjän alueilta. Ottomaanihallinnon alaisen Pohjois-Afrikan barbareskivaltioiden käymä islamilainen pyhä sota kristittyä valkoista Eurooppaa vastaan ja merirosvous valkoisine orjakauppoineen 1400–1800 luvuilla on karmaisevaa historiaa sekin. Robert C. Davisin Christian Slaves, Muslim Masters: White Slavery in the Mediterranean, the Barbary Coast, and Italy, 1500–1800 (Palgrave Macmillan, 2003) tekee selkoa, miten ainakin miljoona valkoista eurooppalaista – ja varsinkin vaaleat eurooppalaiset naiset – päätyi islamilaisille orjamarkkinoille jouduttuaan systemaattisen islamilaisen ihmisryöstön kohteeksi. Tämä valkoinen orjakauppa loppui vasta Britannian, Ranskan ja USA:n laivastojen tykkien tulivoimalla 1800-luvulla.

Kuten todettu, orjuusinstituutio hävisi varhaiskeskiajan germaanisesta Euroopasta kristinuskon vaikutuksesta. Lähinnä Espanjan kautta välittyneiden islamilaisten vaikutteiden myötä orjuusinstituutio heräsi uudelleen henkiin uuden ajan alussa läntisen kristikunnan keskuudessa Uuden maailman tarvitessa soveltuvaa työvoimaa. Mutta tällöinkin kristilliset kirkot – roomalaiskatolinen sekä protestanttiset kirkot – pyrkivät tekemään kaikkensa lieventääkseen instituutiota. Vaikka kirkkojen ja kirkonmiesten ääntä ei silloinkaan suinkaan aina kuunneltu, ääni oli kuultavissa. Uudelleen henkiin herännyt orjuusinstituutio oli voimissaan 1500-luvulta 1800-luvulle eli noin 300 vuotta, kunnes orjuus hävisi valkoisen eurooppalaisen maailman keskuudesta lopullisesti nimenomaan kristillisen vaikutuksen seurauksena.

Historiallinen tosiasia on, että kristinusko ja kristilliset kirkot ovat olleet, Raamatun tekstien ohjaamana, myönteisessä mielessä tekemisissä orjuusinstituution kanssa vähemmän aikaa kuin muut ja kristikunta on myös kaksi kertaa poistanut orjuuden. Tämä tosiasia on vahvasti ristiriidassa poliittisesti korrektin ”valkoinen kristikunta on erityisen syyllinen orjuuden ylläpitoon” -väitteen kannalta. Juuri ”valkoinen kristikunta” on historiallisesti tehnyt enemmän orjuuden poistumisen hyväksi kuin muut yhteensä.

Lue artikkelini Oikeassa Mediassa 20.6.2018, ”Amerikkalaiset konservatiiviset kirkkokunnat Soros-solutuksen kohteina”. Totean siinä seuraavastikin:

”Orjuusinstituutio lakkasi Amerikassa viimeistään vuonna 1865 ja etelävaltioiden koulujen rotuerottelukin loppui 1960-luvulla. Etenkin SBC [USA:n suurin protestanttinen kirkkokunta, Southern Baptist Convention] teki jo 1960-luvulla ja 70-luvun alussa virallisesti ja ohjelmallisesti ’synnintunnustuksen ja parannuksen’ kaikesta sellaisesta, josta tuolloin parannusta vaadittiin tekemään. Kova tosiasia on, että mistä hyvänsä reaalimaailman vinkkelistä asiaa katsotaankaan, USA:n mustien keskimääräinen yhteiskunnallinen ja taloudellinen asema on jatkuvasti kohentunut niiden 40:n vuoden aikana, jotka ovat kuluneet 1960-luvun segregaation päivistä, 1600–1800-lukujen orjuuden ajasta puhumattakaan. Soros-rahoitteisen Black Lives Matter -roturadikalismin syytöksillä USA:ssa yhäti pahenevasta ja tieten tahtoen yllä pidetystä rakenteellisesta ja systemaattisesta rasismista ei ole mitään asiallisia perusteita reaalimaailmassa.”

Mitä hyvänsä todellisia vääryyksiä valkoiset kristityt ovatkaan osaltaan tehneet, on niitä pyydetty jo ammoin anteeksi ja niistä on tehty konkreettista parannusta. Tosin mustat, latinot tai Amerikan alkuperäiskansojen edustajat eivät identiteettipoliittisen institutionaalisesti ole pyytäneet omia orjuusrikkomuksiaan anteeksi eivätkä tehneet näistä historiansa vaiheista julkisvirallista ja kollektiivista parannusta. Eivät ole muslimitkaan.

USA:n mustalle yhteisölle on jaettu liittohallitusjohtoisesti valtavat miljardimäärät tukirahaa alkaen 1960-luvun puolivälin niin sanotuista Great Society -hyvinvointiohjelmista. Valtavia taloudellisia tulonsiirtojakin on siis jo vuosikymmenien aikana toteutettu. Mustien hyväksi positiivisesti syrjivä Affirmative Action -suosimisjärjestelmä rotukiintiöineen on ollut voimassa vuosikausia. On järjetöntä esittää, että mitään ei ole USA:ssa tehty tai että ei ole vieläkään tehty riittävästi.

On myös esitetty orjuuskorvausten maksamista. Tällainen olisi käytännössä järjetöntä, jos tällainen maksaminen toteutettaisiin loogisesti ja orjuuden koko historia lukuun ottaen. Valkoisten pitäisi maksaa mustille. Mustien pitäisi maksaa korvauksia toisilleen, koska USA:n mustat edustavat eri afrikkalaisten heimojen jälkeläisiä, jotka heimot orjuuttivat Afrikassa toisiaan ja myivät näitä orjuuttamiaan mustia valkoisille. Entä esimerkiksi ex-presidentti Barack Obaman kaltaiset, kenelle he ovat velkaa ja maksaisivat? Obama on äitinsä kautta puoliksi valkoinen mies ja kantaa siis ainakin puolisyyllisyyttä valkoisesta etuoikeudesta ja sen sisältämästä hirvittävästä rasismista. Eikö Obaman tulisi siten jakaa miljoonaomaisuudestaan tuntuvia korvauksia mustille? Kenialaisen isänsä puoleltakaan Obama ei ole USA:n orjien jälkeläinen, mutta koska isä kenialaisena oli niiden afrikkalaisten mustien jälkeläinen, jotka orjuuttivat toisia mustia, joista osa päätyi USA:han orjiksi, pitäisi Obaman ja kaltaistensa kaiketi maksaa korvauksia amerikkalaisille mustille myös tältä osin?

Mustien ja latinoiden tulisi puolestaan varmaankin maksaa korvauksia Amerikan alkuperäiskansojen edustajille ja pyytää heiltä anteeksi, koska sekä mustat että latinot ovat muukalaisia ja valloittajia alkuperäiskansojen mailla. Alkuperäiskansojen edustajien puolestaan pitäisi pyytää jotenkin anteeksi niiden aikoinaan tuhoamiensa toisten intiaaniheimojen nykyedustajilta, joiden heimojen maa-alueet valloittivat ja maksaa korvauksia näiden heimojen edustajille, ja niin edelleen.

Varsinkin presidentti Donald Trumpin ensimmäisen kautensa aikana toimeenpanema talouspolitiikka on ollut varsin hyödyllistä ja rakentavaa etenkin mustien amerikkalaisten kannalta. Tähän nähden on outoa, että erilaiset ja mustien asialla oleviksi ilmoittautuneet amerikkalaiset Woke-ainekset kuten BLM ja sen kristilliset ”polviasennon” kuuliaisesti ottavat peesaajat vihaavat hysteerisesti omaa esivaltaansa ja presidentti Trumpia. Kuten totean edellä viittaamassani 20.6.2018 kirjoittamassani artikkelissa:

”Todellinen ja välittömin syy tällaiseen yhtäkkiseen ja globalistisen Open Borders -diversiteetin nimeen vannovan kulttuurimarxilaiseen ’tietoisuuden kasvuun’ ja sen vaatimiin poliittisiin linjauksiin onkin Donald Trumpin nousu Yhdysvaltojen presidentiksi. Viimeaikaisessa USA:n konservatiivisen evankelikaalisen kirkollisen kentän solutuspyrinnössä on kyse pyrkimyksestä valjastaa nämäkin evankelikaalit globalistien hyödyllisiksi idiooteiksi vastustamaan presidentti Trumpin kansalliskonservatiivista ja patrioottista America First -politiikkaa. Sorosin Wokeness-evankelikaalit ovatkin omissa kirkollisissa yhteyksissään esiintyneet fanaattisen Trump-vihamielisesti ja he ovat jatkuvasti, Never Trump -henkeen, vannoneet, ettei kukaan oikea kristitty ja Jeesuksen seuraaja voi koskaan kannattaa Trumpia.”

”Tällainen evankelikaalinen ja ’rasisminvastaisesta’ Wokeness-tiedostamisesta kumpuava Trump-viha on kuitenkin varsin outoa. Jos nimittäin joku oikeasti ja konkreettisesti haluaa edistää USA:n mustan väestönosan yhteiskunnallistaloudellisia oloja, kannattaa tukea presidentti Donald Trumpin talousnationalistista ja rajoja puolustavaa peruspolitiikkaa.”

”Trumponomics eli Trumpin talouspolitiikka on toiminut tehokkaasti ja tosiasia on, että myös mustien työttömyys on alentunut ja heidän keskimääräinen taloudellisen tilansa koheneminen on edistynyt Trumpin presidenttiyden aikana. Myös Trumpin tiukka maahanmuuttopolitiikka ja rajavalvonnan kiristäminen ovat eduksi USA:n mustille, josta syystä monet mustat Trumpia kannattavatkin. Mitä enemmän laittomasti ja pimeästi maassa olevia ja työskenteleviä palautetaan ja mitä enemmän laitonta maahantuloa estetään rajoilla, sitä enemmän USA:n työpaikkoja on tarjolla maan omille mustille kansalaisille.”

Jos mittarina pidetään todellisia ja lähimmäistä oikeasti hyödyttäviä konkreettisia yhteiskunnallisia tekoja eikä vain tekovanhurskaita tai harhaanjohdetun tolkuttomia ja historiallisesti virheellisiä poliittisesti korrekteja fraaseja, on presidentti Trump tehnyt huomattavasti enemmän hyvää USA:n mustan yhteisön kannalta kuin historiallisia monumentteja tuhoava ja väkivaltamellakoiva BLM.