Armo, totuus ja kaksi magneettia

Armo ja laki ovat kuin kahden magneetin samanmerkkiset navat. Ne tuntuvat hylkivän toisiaan. Niiden saaminen yhteen ei ole helppoa. Laki pyrkii kaikin keinoin pysymään loitolla armosta ja armo unohtaisi mielellään jopa lain ehdottomat totuudet. Siksi ei ole ihme, että meillä kristityillä on usein suuria vaikeuksia käsitellä armoa ja lakia samanaikaisesti.

Kun lakihenkinen totuus on saamassa yliotteen, me ryhdymme tarkkailemaan otsa kurtussa omia ja muiden syntejä. Ennen kuin me hyväksymme uuden ihmisen seurakuntaan, me edellytämme häneltä tietynlaista elämää, käyttäytymistä ja jopa pukeutumista. Ilman niitä meidän on vaikea hyväksyä häntä joukkoomme. Jos joku tuolloin nuhtelee meitä kovuudesta ja lakihenkisyydestä, me sanomme vain olevamme avoimia ja rehellisiä.

Armon kohdalla voi käydä samalla tavalla. Me käyttelemme armoa huolettomasti kuin laastaria, jolla nopeasti peitämme helmasyntimme ja pahat tapamme. Me puhumme ja laulamme armosta ikään kuin Jumala katselisi suopeasti hymyillen sormiensa läpi, kun me tieten tahtoen ja parannusta tekemättä jatkamme syntiemme suosimista.

Armon ja lain sisältämän totuuden välinen voimakas jännite osoittaa, ettei ole yhdentekevää, mitä, mihin ja miten me uskomme. Ilman selkeitä tienviittoja kaidalla taivastiellä vaeltava luiskahtaa helposti joko lain tai armon ojaan. Me siis tarvitsemme armon ja totuuden lisäksi jotain, millä nämä kaksi saadaan tasapainoon.

Monet tarjoavat ratkaisuksi oikeaa oppia. Voimmeko me siis oppi matkasauvanamme kulkea turvallisesti armon ja lain reunustamaa kaitaa tietä kohti Karitsan hääjuhlaa? Tuskinpa. Oman opin tiukka vaaliminen ja muiden vaeltajien opillisten lankeemusten tarkkaileminen tekevät taivaltamisestamme raskasta. Opin matkasauva alkaa vähitellen poltella kädessämme. Oppi on kuin tuli: hyvä renki mutta huono isäntä.

Jeesuksen seuraajien tuntomerkki ei ole oikea oppi. Kiistely kasteesta tai ehtoollisesta ei ole merkki uskollisesta opetuslapseudesta. Teologian hienoudet ja pilkun tarkat tulkinnat eivät tee kenestäkään autuasta. Omien sekä oman seurakunnan tai tunnustuskunnan oppikäsitysten ärhäkkä puolustaminen ja toisella tavalla ajattelevien kristittyjen moittiminen eivät vie ketään senttiäkään lähemmäksi taivasta.

Vaikka meillä siis on varusteinamme armo ja totuus sekä matkasauvanamme oikea oppi, niin jotain tärkeää yhä puuttuu.

Ainoa, joka on onnistunut pitämään lain ja armon täydellisesti tasapainossa, on Jeesus. Niinpä meidän kannattaa tässäkin asiassa turvautua häneen. Johanneksen evankeliumin ensimmäisessä luvussa saamme ensimmäisen vinkin armon ja totuuden tasapainon ratkaisemiseksi:

”Lain välitti Mooses, armon ja totuuden toi Jeesus Kristus.” (Joh.1:17)

Jeesuksesta myös sanotaan, että ”Hän oli täynnä armoa ja totuutta.” (Joh.1:14)

Jeesus sai armon ja totuuden tasapainoon niitä suuremmalla voimalla, rakkaudella. Se näkyi hänen kohdatessaan syntisiä ihmisiä. Se näkyy hänen kertomassaan vertauksessa tuhlaajapojasta.
Jeesus ei ajanut luotaan ainuttakaan puoleensa kääntynyttä syntistä. Hän ei pitänyt käräjiä eikä kovistellut uskon määrästä. Ankaran tuomion häneltä saivat vain oikeaa oppia vaatineet ja varjelleet fariseukset ja lainopettajat.

Jeesus tuntee taipumuksemme vertailemiseen, arvostelemiseen ja sormella osoittelemiseen. Siksi Jeesus sanoo meille Johanneksen evankeliumin 13. luvussa:

”Minä annan teille uuden käskyn: rakastakaa toisianne! Niin kuin minä olen rakastanut teitä, rakastakaa tekin toinen toistanne. Kaikki tuntevat teidät minun opetuslapsikseni, jos te rakastatte toisianne.” (Joh.13:34-35)

Jeesuksen sanat olivat jääneet tiukasti Pietarin mieleen. Niinpä hän kertoo kirjeessään, mikä asia kristittyjen on ennen kaikkea otettava keskinäisessä kanssakäymisessään huomioon. Se asia ei ole oikea oppi, pukeutuminen, uskon tulkinnat, oikeanlainen musiikki, perinnäistavat eikä tapa, jolla ehtoollista on vietetty tai kaste suoritettu. Tuo Jeesuksen ja Pietarin ”ennen kaikkea” on jotain aivan muuta.

”Ennen kaikkea pysykää kestävinä keskinäisessä rakkaudessanne, sillä ’rakkaus peittää paljotkin synnit’”. (1.Piet.4:8)

Jumalan rauhaa ja rakkautta elämääsi, rakas ystäväni!