Aarre savipalloissa

Kun mies oli siltä päivältä jo lopettelemassa luolien tutkimista, hän löysi pienen luolan perältä viisitoista samanlaista tennispallon kokoista palloa, jotka oli tehty savesta.

Mies keräsi pallot pieneen pussiin ja kantoi ne varovaisesti ulos aurinkoon. Siellä hän tutki tarkemmin löytöään. Jokainen savipallo oli pinnaltaan karkea ja muodoltaan kömpelön ja jotenkin keskeneräisen tuntuinen.

”Varmaankin joku rannalla leikkinyt lapsi on tehnyt nämä”, mies tuumaili. ”Kun vanhemmat ovat vieneet lapsen kotiin, pallot ovat jääneet rannalle, ja aurinko on kovettanut ne. Aallot ovat tuulen noustua nakanneet pallot piiloon luolan perälle”, mies ajatteli.

”Eipä ollut kaksinen löytö”, mies ajatteli pettyneenä ja lähti kangaskassiaan kantaen kävelemään pitkin rantaa. Kävellessään hän ryhtyi aikansa kuluksi heittelemään arvottomia savipalloja yksi kerrallaan mereen niin pitkälle kuin jaksoi.

Kun viidestätoista pallosta oli jäljellä enää kolme, yksi niistä putosi, osui kiveen ja halkesi. Hämmästyksekseen mies näki pallon sisältä paljastuvan jotain kirkasta ja säkenöivää. Poimiessaan hohtavan esineen käteensä, mies havaitsi pitelevänsä kädessään suurta punaista rubiinia.

Hetkeäkään viivyttelemättä mies kopautti myös kaksi muuta jäljellä ollutta savipalloa rikki. Seuraavan sisältä hän löysi safiirin. Rikottuaan myös viimeisen pallonsa, hän poimi vapisevin sormin palasten keskeltä ihanan smaragdin.

”Olen löytänyt tuhansien eurojen arvoisen aarteen!” mies huusi riemuissaan. ”Nämä myymällä saan maksettua kaikki velkani, ja rahaa riittää vielä runsaasti myös elämiseen.”

Äkkiä miehen ilme synkkeni. Muistaessaan kahtatoista pois heittämäänsä savipalloa, hänen mieleensä jysähti hirveä ajatus: Ehkäpä myös niiden sisällä oli jalokiviä? Jos niin oli asian laita, niin kuinka valtavan summan hän siinä tapauksessa olikaan juuri heittänyt mereen! Millaisen huikean omaisuuden hän olikaan juuri menettänyt!

Synkkänä ja huonoa onneaan sadatellen mies palasi rannalta kotiin.

Meillä ihmisillä on taipumus murehtia menettämiämme tilaisuuksia ja saavuttamatta jääneitä tavoitteita niin kovasti, että unohdamme nauttia kaikesta siitä, mitä olemme jo saaneet.

– Jos vain olisin silloin osannut tehdä toisen valinnan, niin nyt asiani olisivat paljon paremmin, moni tuskailee.

-Jos en olisi päästänyt minulle silloin tarjottua mahdollisuutta käsistäni, niin nyt olisin varmasti rikas ja onnellinen, toinen murehtii valvoessaan aamuyön tunteina.

Todella köyhä ei ole se, jolla on vähän vaan se, joka haluaa aina vaan enemmän. Säälittävän köyhä on sellainen, jolla ei koskaan ole tarpeeksi. Vaatimattomasti elävältä voi toki puuttua yhtä ja toista, mutta ahneella on jatkuvasti kaikkea liian vähän.

Ensimmäisessä kirjeessään Timoteukselle Paavali sanoo uskon olevan suuri rikkauden lähde, kun tyydymme siihen, mitä meillä on. ”Emme me ole tuoneet mitään mukanamme maailmaan emmekä voi viedä mitään täältä pois”, Paavali jatkaa. (1.Tim.6:7)

”Älkää kootko itsellenne aarteita maan päälle. Täällä tekevät koi ja ruoste tuhojaan ja varkaat murtautuvat sisään ja varastavat”, Jeesus varoittaa meitä Matteuksen evankeliumin 6. luvussa. (Matt.6:19-21) Sitten hän neuvoo meitä laitamaan asiat oikeaan tärkeysjärjestykseen:

”Kootkaa itsellenne aarteita taivaaseen. Siellä ei koi eikä ruoste tee tuhojaan eivätkä varkaat murtaudu sisään ja varasta. Missä on aarteesi, siellä on myös sydämesi”,

Jeesuksen sanat saavat meidät tutkimaan, missä meidän aarteemme ovat. Täyttävätkö sydämemme ja ajatuksemme maalliset asiat vai onko siellä kaikkein tärkeimmällä paikalla usko Jeesukseen? Häneen, jolta me saamme pyytää anteeksi myös ahneuden syntiä.

Saakoon Jeesus yhä runsaammin tilaa sydämessäsi ja elämässäsi, rakas ystäväni!