30.11.2019 on kulunut 80 vuotta Suomen itsenäisyyden turvanneen talvisodan alkamisesta

”Tasavallan presidentti on 30.11.1939 nimittänyt minut Suomen puolustusvoimien ylipäälliköksi. Suomen uljaat sotilaat! Ryhdyn tähän tehtävään hetkellä, jolloin vuosisatainen vihollisemme jälleen hyökkää maahamme. Luottamus päällikköön on onnistumisen ensimmäinen ehto. Te tunnette minut ja minä tunnen Teidät ja tiedän, että jokainen Teistä on valmis täyttämään velvollisuutensa aina kuolemaan asti. Tämä sota ei ole mitään muuta kuin vapaussotamme jatkoa ja loppunäytös. Me taistelemme kodin, uskonnon ja isänmaan puolesta.” 

Miksi vuosina 1939–1940 käyty Suomen talvisota syttyi? Aivan kuten ylipäällikkö Mannerheim ensimmäisessä päiväkäskyssään esitti, talvisota oli vuonna 1918 käydyn Suomen vapaussodan jatkoa, kamppailua kansallisen ja kansallisvaltiollisen olemassaolon puolesta. 

Neuvostoliiton bolsevikkidiktaattori Josif Stalin ryhtyi sotaan Suomea vastaan toisaalta saattaakseen bolsevikkien kannalta loppuun sen, mikä oli epäonnistunut vuonna 1918, toisaalta vahvistaakseen Neuvostoliiton geostrategista asemaa Skandinaviassa, ja toisaalta saadakseen Suomen alueelta lisää voima- ja energialähteitä Leningradin kaupungin yhäti kasvavaan energiankulutukseen. Kirjani Venäjän karhu heräsi – Herääkö Suomi? (Kuva ja Sana, 2014) sivuilla 50–51 kirjoitan seuraavasti:

”Saksan ollessa sidottu länsirintamalleen käski Stalin puna-armeijan – joka jo tällöin oli niin määrällisesti kuin pitkälti laadullisestikin panssareiden ja ilma-aseen osalta huomattavasti Saksan sotavoimia vahvempi – hyökkäyksellisiin valmiusasemiin Neuvostoliiton länsirajalle, joka nyt oli Saksan kanssa yhteinen Neuvostoliiton miehitettyä Puolan itäosat – ja koko Baltian.”

”Stalin aloitti Suomen miehittämiseen tähdänneen vuosien 1939–1940 talvisodan saadakseen kontrolliinsa Petsamon nikkelialueet ja uhatakseen Ruotsin rautamalmialueita, jotka molemmat olivat Saksan sotatalouden kannalta elintärkeitä alueita. Toisaalta Stalin ei missään tapauksessa halunnut joutua länsivaltojen – jotka suunnittelivat apujoukkojen lähettämistä Suomen tueksi – kanssa sotaan keväällä 1940 Suomessa, joten Suomen armeijan sitkeän sankarillinen 105-päiväinen puolustustaistelu ja mahdollisuus länsivaltojen asioihin puuttumisesta kypsyttivät Stalinin suostumaan rauhantekoon – jota Stalin kuitenkin piti vain väliaikaisena; kesken jäänyt Suomen miehitys piti saattaa loppuun myöhemmin suotuisampana ajankohtana.” 

Stalin katsoi, tsaarillisten edeltäjiensä tavoin, Suomen kuuluvan osaksi Venäjän geopoliittista aluetta ja olevan, itsenäistymisestään huolimatta, osa Neuvosto-Venäjän imperiumia. Tämä sama ja venäläiseen ajatteluun syvälle juurtunut geostrateginen itseymmärrys sisältyy tänäänkin Putinin Venäjän suurstrategiseen ajatteluun. Stalinin suosio Venäjällä on muutenkin huippulukemissa, kuten ilmenee Iltalehden 23.11.2019 artikkelista ”Miljoonia tappanut Stalin on Venäjällä nyt supertähti”.

Talvisotaa edeltäneet neuvottelut Suomen ja Neuvostoliiton välillä olivat silmänlumetta. Stalin oli antanut jo vuonna 1938 Leningradin sotilaspiirille käskyt ryhtyä valmistelemaan Suomen miehitystä. Dosentti Hannu Rautkallio kirjoittaa teoksensa Mannerheim vai Stalin: Yhdysvallat ja Suomen selviytyminen 1939–1944 (Otava, 2014) sivuilla 18–19 ja 19–20:   

”Kiistattomat tosiasiat osoittavat tänä päivänä, että Stalin oli päättänyt sotilaallisista toimista Suomea vastaan jo kauan ennen talvisodan alkamista. Sotavalmistelut oli aloitettu jo ennen Stalinin ja Hitlerin 23.8.1939 tekemää salaista etupiirisopimusta. Puna-armeijan yleisesikunnan päällikön marsalkka Boris A. Saposnikovin 30.12.1938 päiväämä ’Kahden osapuolen sotilaspelin toteuttamissuunnitelma’ alkoi sanoilla: ’Karjalankannaksella 22.–23.7.1939 Mainilan kylän liepeillä sattui useita merkittäviä rajaselkkauksia sinisten [suomalaisten] joukkojen kanssa…’ Kesäkuussa 1939 Leningradin sotilaspiiri oli laatinut suunnitelman ’vastahyökkäykseksi’ Suomea vastaan…”

”Neuvostoliiton johdonmukaisena pyrkimyksenä oli liittää Suomi ja Baltian maat lopullisesti Neuvostoliiton yhteyteen. Se oli osa pitkäaikaista valtiollista yleissuunnitelmaa. Sitä silmälläpitäen Leningradin sotilaspiirille oli myönnetty huomattavia varoja jo vuodesta 1936 lähtien…Stalin oli määrännyt sotilaallisia valmisteluja Suomen vastaisella raja-alueella jo 1938 kesällä…Nykytiedon valosta on kyseenalaistettava Suomessa pitkään viljelty myytti Neuvostoliiton puolustuksellisista tavoitteista Suomen suunnalla.”  

Historiantutkijat Timo Vihavainen, Ohto Manninen, Kimmo Rentola ja Sergei Zuravljov kirjoittavat korkeimman neuvostojohdon Suomea koskevia dokumentteja käsittelevän teoksensa Varjo Suomen yllä: Stalinin salaiset kansiot (Docendo, 2017) sivulla 178 seuraavasti, alaotsikon ”Talvisodan tavoitteet” alla:

”Puna-armeijan perustehtävä oli Suomen puolustuksen murtaminen. Karjalan kannaksella oli ensi vaiheessa tuhottava Suomen armeijan päävoimat, otettava haltuun Kannaksen puolustuslinjat ja edettävä tasalle Käkisalmi Antrea Viipuri. Kaukaisempina tavoitteina olivat Kuopio, Mikkeli, Lahti, Hyvinkää ja Helsinki. Suomen ’vyötärön’ kohdalla oli edettävä mahdollisimman nopeasti Oulun alueelle Pohjanlahden rannikolle ja pohjoisessa vallattava Kalastajasaarento ja Petsamo. Armeijoiden saamat tehtävät vahvistavat sen, että puna-armeijan oli tarkoitus miehittää koko Suomi ja edetä sen länsirajalle.”

Kirjansa sivuilla 165–166 historioitsijat toteavat lähteiden osoittavan, että:

”Ainakin Zdanovin, Molotovin ja Kuusisen käsien kautta kulki suunnitelma Suomen valtiojärjestelmän muuttamisesta heti kaavaillun neuvostomiehityksen jälkeen kansanrintamajärjestelmän avulla ja ’kansanviholliset’ vangitsemalla. Tästä voi päätellä, että neuvostojohdolla oli aikomuksena – ideaalitapauksessa – toteuttaa Suomessa vastaava mullistus, joka Liettuassa, Latviassa ja Virossa toteutettiin kesäkuun 1940 miehityksen jälkeen, siis liittäminen neuvostotasavaltoina Neuvostoliittoon.” 

Kirjansa sivuilla 153–154 historioitsijat toteavat myös sen, että 23.8.1939 solmitun Molotov-Ribbentrop-paktin salaisen lisäpöytäkirjan määrittelemän Saksan ja Neuvostoliiton etupiirirajan mukaan Baltian maat ja Suomi kuuluivat Neuvostoliiton hallintaan ja että tämän nojalla Stalin pyrki strategiassaan ”ilmeisesti saavuttamaan Venäjän vuoden 1914 rajojen tasan.”

Sen, mitä nämä Stalinin pyrkimykset olisivat toteutuessaan Suomelle ja Suomen kansalle merkinneet, lausuu selkokielisen inhorealistisesti julki historioitsija Teemu Keskisarja todetessaan, että Suomea ei uhannut vain itsenäisyyden menetys, vaan kansanmurha. Suomalaisiin olisivat kohdistuneet väestön pakkosiirrot, Stalinin Gulagin eli Neuvostoliiton vanki- ja keskitysleirijärjestelmän syöverit sekä papiston, upseeriston ja erittäinkin suojeluskuntaupseeriston ja muiden suojeluskuntalaisten massamurhat. Bolsevikkien näkökulmasta ”luokkavihollisiksi” määritellyt yhteiskunnalliset ryhmät ja kaikki poliittiset vastustajat olisi tuhottu säälimättömän tehokkaasti NKVD:n soveltamin massamurhamenetelmin. 

Tällaiselta kohtalolta suomalaiset talvisodan taistelijat ja maanpuolustajat meidät pelastivat talvella 1939–1940, Jumalan armollisen kaitselmuksen avulla.    

Merkille pantavaa on, että Suomen poliittinen johto kokeili erilaisia ulko- ja turvallisuuspoliittisia perusratkaisuja 1920–1930-luvuilla: reunavaltiopolitiikkaa, pohjoismaista suuntausta, Kansainliittoon tukeutumista sekä puolueettomuutta Neuvostoliiton kanssa vuonna 1932 solmittuine hyökkäämättömyyssopimuksineen. Mutta ei mikään näistä toiminut sodan ehkäisijänä. Saksan keväällä 1939 tarjoama hyökkäämättömyyssopimus torjuttiin pyrkimällä täten mielistelemään Moskovaa. Tämä torjuminen osaltaan ajoi Saksan jättämään Suomen Neuvostoliiton etupiiriin Neuvostoliiton ja Saksan salaisessa etupiirisopimuksessa syksyllä 1939.

1930-luvun loppupuolella poliitikot, varsinkin maalaisliiton ja SDP:n vaikuttajat, löivät laimin puolustusmäärärahat siten, että Suomen armeijan materiaalitilanne oli äärimmäisen heikko talvisodan alkaessa 30.11.1939. 110 000 miestä oli jätetty varojen puutteen takia kouluttamatta ja 50 000 reserviläiseltä puuttui kivääri. Tällainen politikointi maksettiin suomalaisten sotilaiden verellä talvisodan lumisilla taistelukentillä. 

Neuvostoliiton hyökkäyssota alkoi ilman sodanjulistusta ja Suomen kaupunkeihin ja siviiliväestöön kohdistuneilla pommituksilla ja laajamittaisella maahantunkeutumisella 30.11.1939 ja kesti 105 päivää, päättyen 13.3.1940, jolloin tuli rauha, Moskovan rauha, joka sittemmin osoittautui vain välirauhaksi. Moskovan rauhan ehtojen mukaan Neuvostoliitolle luovutettiin 11% Suomen alueesta, 10% peltoalasta, kolmas osa vesivoimasta, Viipurin, Koiviston ja Hangon satamat, selluloosatehtaita, voimalaitoksia sekä metsäteollisuuden yksiköitä. 400 000 evakkoa luovutetusta Karjalasta asutettiin muualle Suomeen. 

Suomen itsenäisyys ja kansallinen olemassaolo kuitenkin säilyivät. Inhimillisesti tarkasteltuna tämä säilyminen perustui kansallisen yhtenäisyyden syntymiseen, kristilliseen hengelliseen peruskallioon tukeutumiseen ja vankkumattoman maanpuolustus- ja taistelutahtotilan yllä pitämiseen. 30.11.1939 ja tuota päivämäärää edeltäneiden niin sanottujen neuvotteluiden aikanakin Suomessa oltiin vakuuttuneita siitä, että Suomen kansallisvaltiollisten rajojen yli eivät ulkomaalaiset tuosta vaan kävele eivätkä millään oikeudella ota Suomen aluetta haltuun. 

Suomen rajat eivät olleet avoimia marraskuussa 1939 ja Suomen kansallinen ja kansallisvaltiollinen olemassaolo koettiin korkeimmaksi puolustamisen arvoiseksi todellisuudeksi, joka velvoitti kaikkia suomalaisia.   

Erityisen realistisesti ja oikein osattiin maailman menoa arvioida ja ennakoida ennen talvisodan syttymistä 1930-luvun Suomessa etenkin AKS:n eli Akateemisen Karjala-seuran keskuudessa sekä IKL:n eli Isänmaallisen kansanliikkeen piirissä. 

AKS:n puheenjohtaja ja filosofian tohtori Vilho Helanen kirjoitti inhorealistisen todenperäisesti ja profeetallisen oikeaan osuvasti AKS:n tie: Akateemisen Karjala-seuran vuosikirja III (AKS, 1939) -teoksen ”Kaksi suuntaa” -artikkelin sivulla 14:

”Jokaisen vapaan kansan tärkein kysymys – kaikkien muiden edelle kuuluva – on valtakunnan itsenäisyyden turvaaminen. Meidän maallemme voi tässä suhteessa sopia vain yksi tunnus: ’ensin on rajat turvattava ja vasta sitten leipä levennettävä’…Mutta ratkaiseva tekijä on sittenkin kaikissa olosuhteissa kansamme itse, jokaista jäsentänsä myöten todella sekä puolustustahtoinen että puolustuskykyinen kansa.”

Yhtä realistisesti Suomen tilanteen ennen talvisotaa näki IKL:n kansanedustaja, Lotta Svärd -johtaja ja filosofian maisteri Hilja Riipinen. Riipisen näkemyksiä selostaa Kaarle Sulamaa kirjansa Hilja Riipinen: Lapuan lotta (Otava, 1995) sivuilla 88 ja 89–90, seuraavasti: 

”Kristinopin rinnalla patriotismi oli ominaista lännelle. [Kommunistis-neuvostoliittolainen] Itä taas pyrki maailmanvallankumoukseen ja maailmanvaltaan päästäkseen hävittämään kansallisuudet. Hilja Riipisen mielestä oma kansallisuus oli ihmiselle ääretön voimavara, kun siitä tuli tietoiseksi. Vasta itsestään tietoinen, ’herännyt’ kansakunta saattoi antaa maailman kulttuureille parastaan ja myöskin arvostaa toisia kansoja…”

”Hilja Riipinen seurasi 1920- ja 1930-luvulla ahkerasti sekä suomeksi että venäjäksi Neuvostoliiton tiedotusvälineitä, joissa kapitalistisia maita, ensimmäisten joukossa Suomea, uhattiin puna-armeijan iskukyvyllä. Riipinen olikin melko varma koko sotien välisen ajan siitä, että Neuvostoliitto ennemmin tai myöhemmin hyökkäisi ja että Suomi tuskin saisi apua mistään. Siksi maanpuolustus oli Suomessa tärkeämpää kuin useimmissa muissa maissa. Pasifismiin ei Suomella ollut varaa.”

”Mihin Neuvostoliitto sitten tähtäsi? Hilja Riipisen mukaan tavoitteena oli maailmanvallankumous…valmistaakseen vallankumousta itä pyrki kaikin tavoin heikentämään tiellään ollutta vanhaa moraalia, johon kuului mm. isänmaallisuus, ts. kansallistietoisuus. Se oli hävitettävä…Samoin kaikki muu, mikä saattaisi häiritä puolueuskollisuutta oli etukäteen jo tuhottava, esimerkiksi perheen käsittäminen yksilön ensisijaiseksi samastumisryhmäksi ohi puolueen.”

”Parhaita esimerkkejä tästä ’vanhan moraalin’ luhistamisesta olivat Hilja Riipisen mukaan opit vapaasta rakkaudesta. Avioliitto ja perhe-elämä olivat niiden mukaan aikansa eläneitä. Aviollinen uskollisuus ja perhesidonnaisuus perustuivat muka porvarilliseen omistamisen haluun ja siksi niistä oli luovuttava. Sukupuoliaktista oli tehtävä yhtä yksinkertainen toimitus kuin vesilasin juonnista. Lasten kasvatus oli annettava yhteiskunnalle, so. puolueelle.” 

”Hilja Riipisen mielestä tällaisten oppien levittäjät lännessä olivat idän asiamiehiä, ts. heidän tavoitteenaan oli tehdä maaperää sopivaksi tulevaa vallankumousta varten…He halusivat mitätöidä kodin, uskonnon ja isänmaan kunnioituksen ja muokata siten mielet kypsiksi ehdottomalle kommunistiselle puolueuskollisuudelle. Samaan tähtäsi pasifismi…” 

Puistattavan profeetallisesti ja oikeaan osuvasti ennakoi tulevia AKS:n perustajajäsen, IKL:n kansanedustaja, Sinimustat-nuorisojärjestön puheenjohtaja ja luterilaisen kirkon pastori Elias Simojoki Lakeuden Suunta -lehdessä 6.4.1934 ja eräässä muussa yhteydessä, kuten dosentti Mikko Uola tuo esiin Sinimusta veljeskunta: Isänmaallinen kansanliike 1932–1944 (Otava, 1982) -historiikkinsa sivulla 300:

”Elias Simojoki perusteli johtamaansa nuorisokasvatusta mm. tekemällä vertailuja venäläisen nuorison kasvattamiseen: ’Suomen nuorisolla on edessään niin ankara tehtävä täällä sivistyneen länsimaailman äärimmäisellä rajalla, että heittäytyminen huolettomaksi tämän nuorison isänmaallisesta kasvatuksesta on anteeksi antamaton rikos koko kansaamme vastaan. Meidänkö täytyisi sillä aikaa, kun Venäjän nuorisoa kasvatetaan jo 4-vuotiaista lapsista alkaen aktiiviseen panslavismiin ja bolsevistiseen henkeen, istua kädet ristissä kätkien velttouttamme sen tekosyyn takia, että nuoriso ei saa politikoida? Me emme tahdo sotaa, mutta katsoaksemme totuutta suoraan silmiin, me emme voi kieltää sitä tosiasiaa, että Venäjän nousevan nuorison ja meidän nuorisomme välillä ennemmin tai myöhemmin käydään taistelu elämästä ja kuolemasta.’”

”’Miksi minun ei anneta valmentaa tätä nuorisoa, kun se kuitenkin kerran tulee läjittäin kaatumaan Karjalan Kannaksella?’, kysyi Elias Simojoki enteellisesti.”

Tämä inhorealistinen enteellisyys toteutui muutamien vuosien kuluttua talvisodan verisillä taistelukentillä.   

Mitä hyvänsä itse kukin AKS:n ja IKL:n aatteista ja politiikasta kokonaisuudessaan ajatteleekaan, on jokaisen pakko myöntää, että Suomen strateginen asema bolsevistisen Neuvosto-Venäjän hyökkäyskohteena ja Suomen hengellisen, henkisen ja sotilaallisen maanpuolustuksen vahvistamisen luovuttamaton merkitys ja tärkeys nähtiin näitä aatteellisia suuntauksia edustaneiden keskuudessa kaikkein realistisimmin ja oikeaan osuvimmin 1930-luvun Suomessa. 

AKS:n ja IKL:n sanoman realistisuus ymmärrettiin vihdoin laajemminkin, kantapään kautta. Talvisodan taisteluhaudoissa ei taistellut herroja eikä työmiehiä eikä puoluepukareita, vaan suomalaisia sotilaita, maanpuolustajia, jotka taistelivat kirjaimellisesti kodin, uskonnon ja isänmaan elämän ja säilymisen eli koko Suomen kansan säilymisen puolesta. Suomi saavutti talvisodan puolustustaistelun menestymisen ihmeen Jumalan armosta ja avulla. 

Talvisodan aikaiset päämajan tilannetiedotukset julkaistiin sodan jälkeen Maan Turvan toimittamana kuvateoksena Kunniamme päivät: Suomen sota 1939–40 kuvina ja päämajan tilannetiedoituksina (WSOY, 6. painos, 1941). Joka kerran, kun tuon teoksen kuvia katselen ja luen päivittäin eteneviä päämajan tilannetiedotuksia, pysähdyn pohtimaan syntyjä syviä 9.1.1940 päivätyn aukeaman kohdalla. Tuon aukeaman vasemman sivun alalaidassa on kuva kaatuneen venäläishyökkääjän hallusta löytyneestä jäsenkirjasta, joka antaa selvääkin selvemmin ilmi sen, millainen tulevaisuus Suomea olisi odottanut, jos Stalinin puna-armeijaa ei olisi pysäytetty verellä ja raudalla. Mikä jäsenkirja on kyseessä? Kuvateksti kertoo karusti:

”Neuvostoliiton Taistelevien Jumalattomien Liiton jäsenkirja N:o 4701 609, kuulunut Suomussalmella kaatuneelle puna-armeijalaiselle Vasili Batrakoville.”

Kuten selostan ”Kommunistinen nyrkkitervehdys ilmaisee jumalattomuutta ja vihaa” -tekstissäni 2.2.2019 Oikeassa Mediassa, Stalinin bolsevikkihallinnon ytimeen lukeutuneen Jemeljan Jaroslavskin johtaman taisteluliiton tavoitteena oli hävittää ja tuhota kristinusko, sen edustama konservatiivinen moraali ja kansallismielinen isänmaallisuus sekä korvata nämä taistelevalla ateismilla ja sen edustamalla jumalattomalla, naturalistisella ja internationalistisella arvomaailmalla.

Vuosina 1939–40 idästä hyökännyt taisteleva jumalattomuus torjuttiin talvisodan taistelukentillä ja Suomi pelastui silloin.     

Millainen on Suomen tilanne tänään? Miten suomalaiset ovat vaalineet sitä luovuttamattoman arvokasta perintöä, jonka talvisodan taistelijat ja maanpuolustajat meille jälkipolville pelastivat ja omalla verellään varjelivat?

Suomen nykytilanne on järkyttävä. Jos taisteleva jumalattomuus uhkasi 80 vuotta sitten Stalinin puna-armeijan muodossa idästä, uhkaa taisteleva jumalattomuus tänään Suomen omien oikeusviranomaisten suunnasta juridisen aktivismin, sananvapaussensuurin ja avoimen antikristillisten joulujuhlakieltojen muodossa. Pyhä Raamattu alkaa nyt olla Suomessa yhtä kielletty ja vihattu kuin Stalinin Neuvostoliitossa aikoinaan. Juuri se bolsevismin ja marxismin uhka, josta Hilja Riipinen 1930-luvulla varoitti, vyöryy nyt kulttuurimarxismin muodossa lännestä, Eurostoliitosta, kimppuumme. 

Nyt ajetaan lännestä käsin internationalistista vallankumousta, joka haluaa tuhota konservatiivisen kristinuskon, konservatiiviset perhearvot ja seksuaalimoraalin sekä kansallismielisyyden. Koti, kristillinen usko ja isänmaa sekä kansallisvaltio rajoineen ovat poliittisesti epäkorrekteja. Rajoja vaaditaan auki. Jumalaa vaaditaan pidettäväksi pois julkisesta tilasta. Avoin jumalattomuus rehottaa. Tasa-arvon ja ihmisoikeuksien nojalla väitetään Suomen kuuluvan kaikille. 

”Oikeus nautintoon” ja mielihyvän maksimointiin sekä kaikenkattava ”itsemääräämisoikeus” on nostettu korkeimmiksi eettisiksi normeiksi ja pakkovelvoitteiksi, etenkin nuorisolle. Tekoterapeuttisen psykologisuuden ja ideologisesti motivoidun lumihiutale-sensitiivisyysloukkaamattomuuden normeja pidetään pyhinä. Pelkkiä sanoja pidetään kauhistuttavana väkivaltana. ”Turvallisia tiloja” eli vain punavihreän ideologian hallitsemia tiloja vaaditaan kaikkialle. Radikaali feminismi ja gender-ideologia haluaisivat lopettaa kokonaan etenkin maanpuolustushengen edellyttämien patriarkaalismaskuliinisten arvojen ja ominaisuuksien yllä pitämisen ja vaalimisen. 

Yleismaailmallisena ihanteena pidetään avoimia rajoja ja väestönvaihtoimmigraatioideologiaa. Intellektuellit ilmaisevat älykkään sivistyneenä ja arvovaltaisena näkemyksenään, että ei ole olemassa mitään orgaanisolemuksellista Suomen kansaa ja että nationalistinen siniristilippukin on lähinnä ns. kristillistä ylivaltaa signaloiva rasistinen vihasymboli. Talvisodan aikana vallitsi yleisenä vakaumuksena, että siniristilipun ”puolesta eläminen ja kuoleminen” lukeutuu korkeimpiin inhimillisiin arvoihin. Tänään vallassa olevat Suomen eliittitahot eivät enää jaa tätä vakaumusta. 

Eipä ole minkäänlainen yllätys, kun kaikki edellä todettu otetaan lukuun, että suomalaisnuorten maanpuolustustahto on romahtanut, kuten Helsingin Sanomien artikkeli 23.11.2019 karusti toteaa. Jos tämän päivän valtaeliitin jumalattoman globalistinen julistus ja pajunköyden syöttäminen otetaan todesta ja hyväksytään velvoittavana, on täysin turha kuvitella ja odottaa Suomesta löytyvän enää sitä samaa taistelu- ja maanpuolustustahtoa kuin mitä talvisodan aikainen Suomi ja ennen kaikkea silloinen suomalainen nuoriso ilmaisi. 

Joka tapauksessa Putinin Venäjällä on Stalin edelleen arvossaan ja Suomen geostrateginen perusasema on sama kuin 80 vuotta sitten. Perin merkillistä on nyky-Suomessa sekin, että Venäjää ja Putinia vakavimmin kavahtavina esiintyvät tahot ovat kuitenkin kummallisen nihkeitä Suomen maanpuolustuksen todellisen iskukyvyn vahvistamisen edistämisessä. Sen sijaan ne tahot, joita globalistinen eliitti media-agitaatiossaan eniten syyttää Venäjän asiamiehiksi, ovat tosiasiallisesti eniten varoittaneet esimerkiksi venäläisten maakaupoista Suomessa, ovat vaatineet Suomen maanpuolustuksen kannalta tuhoisan EU:n lyijykiellon torjumista ja ovat ajaneet suomalaisten ampuma-aseharrastajien asiaa. Todellisuus näyttää tässäkin olevan tarua ihmeellisempää.  

Tulevat erilaiset uhkaajat ja rappioaatteet sitten idästä tai lännestä, ne ovat kansakunnan kannalta yhtä tuhoisia ja torjuttavia. Sitä, mikä talvisodassa kallein uhrein voitettiin, ei saa nyt lopullisesti menettää. Suomi ja suomalaiset tarvitsevat edelleen raamatulliskristillistä julkista hengellisyyttä, arvokonservatiivista perhekeskeistä siveellisyyttä sekä kansallismielisyyttä ja maanpuolustustahtoa. Suomi tarvitsee edelleen aidosti vahvaa hengellistä, henkistä ja sotilaallista maanpuolustuskykyä.  

Suomi on totisesti parannuksenteon tarpeessa.

Suomalaisten on herättävä.