Rakkauden silta Atlantin yli
Yli vuosi sitten minun piti olla työmatkalla Brasiliassa Patmoksen lähetyskentällä, missä tyttäreni Anni ja vävyni Bene Rodrigues tekevät koulu- ja nuorisotyötä. Korona kuitenkin esti tämän matkan toteutumisen. Pitkän odotuksen jälkeen mahdollisuudet yllättäen avautuivat keväällä ja toivon kipinä syttyi sydämeen. Alkoi ”odottamaton matka”, joka toi mieleeni Hobbit-elokuvan, ”An Unexpected Journey”, seikkailun.
Tämä Brasilian matka on jälleen yksi askel Jumalan suuressa suunnitelmassa. Monet matkaan liittyvät vaiheet ovat olleet niin äärimmäisen vaikeita, että minun sydämeni todella uskoo, että tällä matkalla on isompi merkitys kuin vielä tiedän. Tämän kirjeen sisältö on kirjoitettu Brasiliassa työmatkallani 19.5.-10.6.2021. Käytämme täällä kasvomaskia normaalisti liikkuessamme, vaikka kirjeen kuvissa olemme hetken ilman maskia.
Jesus, quero ser teu – Jeesus, haluan olla sinun
Brasilian koulu- ja nuorisotyö on ollut samanlaisten koronarajoitusten armoilla kuten mekin Suomessa. Koulut ovat olleet kiinni, joten nuoria on kohdattava muulla tavalla Ympäristön vaatimukset työlle ovat monin verroin vaarallisemmat kuin minulla täällä Suomessa.
Pääsin heti alkupäivinä Bene Rodriguesin mukaan evankelioimaan kadulla asuvia huumenuoria. Bene tekee aamulla kotona laatikollisen sämpylöitä ja keittää kahvia termospulloon, jotka hän vie kadulle narkkarinuorille aamupalaksi.
Nämä nuoret asuvat kadulla ja pesevät liikennevaloissa autojen ikkunoita, joilla keräävät rahaa elämiseen ja huumeisiin. Toiset sortuvat myös varkauksiin ja muihin rikoksiin.
Lainasin Benen kitaraa ja tyttäreni Anni opetti minulle sanoja, jotta pystyin laulamaan ”LOVE ME NOW” -lauluni osittain portugalin kielellä.
Samalla, kun Bene jakoi pojille sämpylöitä ja kahvia – minä lauloin:
”Me ama me abraça, Jesus. Quero ser teu”
Rakasta minua. Pidä minusta kiinni, Jeesus. Haluan olla sinun.
Laulun jälkeen sain huumenuorilta taputukset. Bene tulkkasi minua, kun puhuin heille lyhyesti, miten jokainen meistä on arvokas ja Jeesukselle rakas.
Laatikkoon jäi vielä sämpylöitä, joten poikkesimme läheiseen slummiin viemään loput sämpylät. Sain myös vierailla eräässä vanereista kyhätyssä slummikodissa, missä annoimme tälle köyhälle perheelle sämpylät.
Loput sämpylät isosta laatikosta menivät jakoon slummikadulla. Oli äärimmäisen liikuttavaa nähdä, miten kiitollisia ihmiset olivat, kun heitä kohdattiin tasavertaisina ihmisinä.
Kouluvierailuja Brasiliasta Suomeen
Minulle tuli kouluvierailupyyntöjä Nokian kouluihin vielä toukokuun lopulle. Opettaja oli aivan innoissaan, kun kerroin, että voisimme kokeilla oppituntia Atlantin toiselta puolelta Brasiliasta. Kouluvierailutunteja tulikin yli odotusten tällä ”odottamattomalla matkalla”. Voitko uskoa, että kolmena päivänä aikaisin aamulla rakennettiin rakkauden silta Brasiliasta Suomen nuorille.
Kaikki Suomen oppitunnit olivat aina Brasiliassa aikaisin aamulla johtuen kuuden tunnin aikaerosta. Kodin muu väki nukkui vielä aamulla, kun minä aloitin studion pystyttämisen ulos talon kuistille. Kaiken laitteiston saaminen lähetysvalmiiksi vei noin tunnin joka aamu. Jos tunnit alkoivat klo 6:30 (Suomen aikaa klo 12.30), niin herätys oli klo 5.15.
Historian ensimmäinen oppitunti Brasiliasta Suomeen keskeytyi 20 minuutin ajaksi palohälytysharjoituksen vuoksi. Voitko kuvitella, että yksi ainoa palohälytysharjoitus tapahtuu vuodessa niin, ettei edes opettajille kerrota siitä etukäteen. Tämä paloharjoitus osui juuri minun pitämälle oppitunnille. Oli todella koskettavaa, kun oppilaat hälyttimien soidessa moikkasivat kameraan ja huusivat:
Riku, odota meitä, me tulemme takaisin luokkaan kohta.
– Sori, Riku, jatketaan kohta.
– Älä jätä meitä, odota!
Palatessaan luokkaan 20 minuutin päästä oppilaat taas heiluttivat kameraan:
– Me ollaan takas!
– Riku, ootko sä siellä?
Ja niin tunti jatkui vielä 15 minuuttia. Upea tunti! Palohälytys teki tästä tunnista ikimuistoisen. Oppilaiden kanssa syntynyt lämmin yhteys oli ihmeellinen pitkästä välimatkasta huolimatta.
Jokaisen tunnin jälkeen kolmena päivänä kuulin kuulokkeisiin oppilaiden taputukset Atlantin yli. Yhteys oppilaiden kanssa oli todella hieno. Sain tunneilla kertoa kokemuksistani täällä Brasiliassa sekä Annin ja Benen työstä.
Slummien karu todellisuus
Vierailin matkani aikana useassa slummissa ja kadun kulmassa, missä Bene kohtasi nuoria ja perheitä. Olin aivan mykistynyt näkemästäni. Kun Bene kiersi kolme vuotta kanssani ympäri Suomea, niin jo silloin näin Benen hämmästyttävän lahjan kohdata lapsia ja nuoria. Muistan aina, kun Bene sanoi minulle: ”Toivottavasti näet minut joskus Brasiliassa tekemässä työtä, niin tajuat, että siellä voin tehdä moninkertaisesti enemmän kuin Suomessa”.
Nyt olen sen nähnyt – ja se on totta! On mahdotonta yrittää kertoa kaikkea, mitä olen täällä Benen ja Annin nähnyt tekevän. Vaikka korona sulki täällä koulut, niin työ ei ole estynyt. Tehtävänä on huumenuorten kohtaamiset kadulla, skeittaavien koululaisten jututtaminen parkkipaikalla, slumminuorten auttaminen elämässä eteenpäin, lapsille ja nuorille avun viemistä slummiperheiden hökkelikyliin tai vankilasta vapautuvien nuorten tukemista. Kouluissa tehtävä työ jatkuu heti, kun koulut avautuvat.
Bene valmistui Suomessa puusepäksi Tredusta ja oli myös rakennuksilla töissä. Hän on tuonut Suomesta työkaluja ja myös ostanut lisää Brasiliasta. Bene on auttanut perheitä rakentamaan vanerilevyistä seiniä ja tehnyt hyllyjä laudoista sekä lainannut työkaluja nuorille perheenisille, jotka yrittävät löytämistään rakennusjätteistä rakentaa perheelleen suojaa.
Vierailin useassa itse kyhätyssä ”kodissa” matkani aikana. Yksi koskettavimpia hetkiä oli vierailu valtavan sillan alle tänä keväänä syntyneessä uudessa slummissa. Siellä asuu tällä hetkellä noin 20 perhettä, mutta lisää on kuulemma tulossa. Bene teki jälleen ison laatikollisen juustosämpylöitä valmiiksi ja keitti termospulloon kahvia.
Kun saavuimme sillan alle, niin meidät ympäröi välittömästi iso joukko lapsia ja perheitä. Kaikki sämpylät hävisivät laatikosta nopeasti. Pidättelin kyyneleitä. Ihmisten kiitollisuus ja iloisuus ympäröi meidät kuin sädekehä. Tuntui kuin Jumala olisi laskenut siunaavan kätensä meidän ylle.
Otin kitaran autosta ja menimme tapaamaan yhtä Benelle läheiseksi tullutta perhettä. Pienessä vanerineliössä asuivat vanhemmat ja kolme lasta sekä mummi. He kuuntelivat puheeni ja lauluni hyvin tarkkaan. Lauloin portugaliksi Pekka Simojoen laulun ”Tule, Pyhä Henki. Tule köyhään sydämeen”.
Erityisesti nuoren perheenisän iloiset kasvot, kun hän taputti innoissaan laulun jälkeen eivät unohdu koskaan. Kun lähdimme sieltä, niin perheen äiti ja mummi laskivat käden sydämelleen ja osoittivat näin kiitosta käynnistämme. Ehkä tämä on meidän silmissämme pientä, mutta uskoisin Jeesuksen näkevän asiat paljon suurempana. Taivas tietää.
RIKU RINNE