Hartautta ja järjellistä jumalanpalvelusta – Puolen vuosisadan takaa osa 1

HENGELLISEN elämäni varhaisimmat kestävimmät perustukset rakentuivat olemassaolooni vuosina 1956-1962.

Menneitä aikoja ajatellessani huomaan kulkeneeni hengellistä kehitys- ja kasvutietä vaiheesta toiseen.

Noihin vaiheisiin on sijoittunut milloin heikompaa, milloin väkevämpää kristillisyyttä.

Niilo Tuomenoksan runoelman Sinähän valitsit mun! sanoja käyttäen:

Valitsit huonon, kun valitsit minut – vaan oli valinta Sun. Kaikkea puutun ja kaikessa rikon, vaan olen sittenkin Sun.

Uskallan olla varma autuudestani ja taivasosastani. Mutta – jälleen runosanoja lainaten – Siinä ei osaa yhtään oo mun.   

Tätä kirjoittaessani työpöydälläni tietokoneen oikealla puolella on päiväkirja, toinenkin, ja eräitä muita kirjoitelmia.

Elän uudelleen armon tuulahdusten eläväksi tekemiä kalliita ja ainoalaatuisia nuoruuteni vuosiin liittyviä pysäyttäviä kokemushetkiä. Niistä seuraavassa joitain katkelmia.

Siis – tervetuloa, lukijaystävä, elämääni.

OLEN viime vuosina lähinnä takaviistosta saanut kuulla ihmettelyä siitä, että olen peittelemättömästi ilmaissut lukeutuvani niin sanottuun fundamentalistiseen suuntaukseen evankelisuutta.

Perheeni hengellinen koti on Evankeliumiyhdistyksessä. On ollut eräitä vuosia. Vakavan johdatuksen etsimisen tuloksena. Mitä se tarkoittaa, siihen saan tarttua, kun pyynnöstä olen luennoimassa – jos Herra suo olosuhteet ja tarvittavat elämän voimat – liikkeen kesäjuhlilla Hämeenlinnassa. Aiheeni on oleva Miksi olen luterilainen?

Minulla ja hengellisen kotini enemmistöllä on toisenlainen näkemys eräistä Raamatun profetiaan kuuluvista piirteistä. Esimerkiksi juutalaisesta valtiosta.

Toki evankeliseen liikkeeseen kuuluu sekä julistajia että maallikoita, joiden vaikutuksesta itse olen oppinut arvostamaan juutalaisvaltiota profeetallisena ajan merkkinä.

Paavali Toivio on erinomainen esimerkki tällaisista evankelisista papeista.

Aivan Israel-matkailumme alkuaikoina ainakin kaksi, ehkä kolmekin kertaa yhdistimme matkaryhmämme samaan linja-autoon. Jaoimme tahoiltamme ryhmiemme yhteiseksi siunaukseksi opetusantejamme. Pappi Toivio luki linja-autossa Hedbergistä alkaen evankelisen liikkeen perustekstejä ja opetti myös väkevästi Israelin asiaa suoraan Raamatun profetioista.

Baptistisen kastenäkemyksen edustaja, suhteellisen tunnettu liikkeensä saarnaaja, kirjoitti minulle joulun paikkeilla kysyen:

Meneekö Patmoksella niin huonosti, että sinun täytyi myydä itsesi luterilaisille lapsenkastajille – paljonko sait lännen tuohta?

Totuus on, että en itse, eikä tietämäni mukaan Patmos, ole hyötynyt yhtään ainoata euroa yhteyksistäni evankeliseen liikkeeseen. En laskuta kilometrejä matkasta Hämeenlinnaan. En muutoinkaan ole moniin kymmeniin vuosiin laskuttanut – edes matkarahoja – kun olen kutsuihin vastannut ja käynyt niin sanotuilla puhujamatkoilla.

TULKOON todettua, että minä ja perheeni emme kuulu Suomen ev.lut. kirkkoon.

Mutta miten voi luennoida ilmoitetusta aiheesta Hämeenlinnassa, jos ei kuulu luterilaiseen kirkkoon?

Näin minulta ihmetellen kysyttiin hiljattaisessa haastattelussa.

Vastasin tavalla, joka johti puoleen tusinaan lisäkysymykseen. Näin vastasin:

Jos Martti Luther saisi inkarnoitua Suomen niemelle ja hän arvioisi, voisiko olla jäsenenä Suomen nykyisessä luterilaisessa kirkossa, kuvittelisin hänen kieltäytyvän – ja vaativan uskonpuhdistusta tähän samaiseen Suomen kirkkoon. Ja löytävän hengellisen kodin ja toimintakentän jossakin luterilaisessa herätysliikkeessä.

Neljätoistavuotias evankelisen liikkeen papin kastama Julia tyttäremme suunnittelee kesärippikoulua, jos Herra suo, tänä vuonna. Hänellä on muutama läheinen ikäisensä uskova kaveri, jotka myös konfirmoidaan tänä kesänä.

Yllätykseksemme käsitimme, ettei kyseinen riparitoiveemme olekaan itsestäänselvyys, kun perheemme ei kuulu kirkkoon.

Luterilainen herätysliike ei ole oikeutettu konfirmoimaan kirkon ulkopuolella olevia.

”Kokeilkaa Luther-säätiön ovea…”, kuiskasi kollega Patmoksessa.

PALAAN kartonkilaatikoitten sisältöihin.

Olin kymmeniä vuosia sitten pakannut omiksi kääröikseen tavaraa, joka on peräisin niiltä vuosilta, jolloin olin ensimmäisiä kertoja tekemisissä Ensio Lehtosen kanssa.

Kuunnellessani rippikouluiästä alkaen parin vuoden aikana Ensio Lehtosen Israel-aiheisia luentoja Kauppakorkeakoulun juhlasalissa Karmelin lippujen alla, en saattanut kuvitella, että myöhemmin rohkenisin astua tuon hengen jättiläisen eteen ja huhuilla kuulleeni Jumalalta, että tulevaisuuteni olisi Ensio Lehtosen Kuvassa ja Sanassa.

Äiti-rakkaani – jonka hengelliset juuret olivat läntisen Uudenmaan ruotsinkielisen väestön rivistöissä vaikuttaneen voimakkaan evankelisuuden piirissä – tapasi todeta: Ihminen päättää – Jumala säätää. 

Tämä lause on osoittautunut graniitiksi elämässäni, ja milloin olen joutunut johdatustien viereen, jopa pudonnut ojaankin, niin silloinkin kantapään kautta olen joutunut toteamaan, että niin on kuin äitini väitti.

Jumala säätää. 

Ja antaa joskus kuin ennakkovisioita tiestä, jonka Hän jo ennen syntymistä on omillensa kaavaillut.

Tuollaista reittiä olen saanut kulkea. Tie on vienyt. Lainaten kunnioittamani William Uotisen sanontaa:

Joskus olen kyllä vikissyt, mutta onnellista kyllä, maailmankaikkeuden Herra ei kuuntele tomuhiukkasen vikinää, vaan vie tahtonsa täydellisyyteen.

PÄÄSTESSÄNI puheyhteyteen – enemmänkin: opetuslapseuteen – Ensio Lehtosen kanssa, hoksasin nopeasti, miten tärkeitä olivat suomalaiset hengelliset laulut ja virret tälle Jumalan palvelijalle.

Minulle myös selvisi, miten rakkaiksi olivat muodostuneet johtajalleni nimenomaan evankelisen liikkeen runoilijoitten tuotteet.

Oli Lehtosella toinenkin suomalaisen luterilaisuuden edustaja, jota hän rakasti ja kunnioitti – ja tunteet olivat molemmin puoleiset, kuten itse totesin, saadessani mahdollisuuden haastatella Urho Muromaa hänen sairasvuoteellansa.

Lehtonen keskusteli opettavaisesti kanssani varmaankin kymmeniä kertoja vesikasteesta. Vapaakirkollisen ja sen jälkeisen helluntailaisuuden jaksoissa Lehtonen edusti ja eli baptistisen uskovan kasteen jaksoissa.  Jaksoissa – monikossa – sillä esimerkiksi Helsingin Saalemissa opettajan ja julistajan tehtävissä, Lehtonen sanojensa mukaan pyrki välttelemään fyysisiä kastamisvelvollisuuksia ”niin usein kuin mahdollista”.

Toki hän nimellänsä kirjoitti Ristin Voitossa uskovan kasteesta ja rinnasti sitä apostoliseen käytäntöön, mutta – sen verran kuin muistan sanojansa – ”minulla oli   vaikeuksia itse kastaa jo lapsena kastettua – vaikka silloisen teologiani mukaan sylilapsen kaste ei ollutkaan uusitestamentillinen, apostolinen kaste.”

KUNNIOITTAMANI ystävä, pastori Heikki Haataja väitteli teologian tohtoriksi Helsingin yliopistossa 15. lokakuuta 2020. Väitöskirjassaan hän tutki viidesläisyyden isän Urho Muroman käsityksiä uudestisyntymisestä ja pyhityksestä.

Muroma oli itse evankelisen liikkeen papin poika ja ihaili isäänsä suuresti. Muroma kuitenkin päätyi joiltain osin merkittävästi erilaisiin teologisiin tulkintoihin kuin evankelinen liike. Esimerkiksi Muroma kielsi uudestisyntymisen kasteessa. Muroma oli nuorena miehenä täysin vieraantunut pappiskodin evankelisesta perinteestä ja kristillisyydestä. Hänen isänsä oli huolissaan pojastaan ja oli kehottanut tätä menemään kuuntelemaan Johanneksen kirkossa puhuvaa norjalaista saarnaajaa Albert Lundea. Lunde oli baptisti.

Urhon Emil-isä oli yllättäen kuollut poikansa syliin saatuaan sydänkohtauksen. Myöhemmin Muroma muisti isänsä sanat ja meni Lunden tilaisuuteen. Hän koki siellä voimakkaan herätyksen, joka vaikutti hänen teologiaansa taustatekijänä. Muroma oli koko elämänsä sitä mieltä, että hän ei uudestisyntynyt kasteessa vaan tuona päivänä Johanneksen kirkossa. Kuitenkin Urho Muroma kirjoitti kasteesta näin: ”Olen monesti ajatellut, että kuolinvuoteellani on minulla suurimpana ilon aiheena juuri lapsena saamani kaste. Pelkään, että silloin näyttävät sekä jumalisuuteni että työni niin saastaiselta, että mihinkään omaani en uskalla silloin edes katsoa. Jää vain jäljelle ryövärin osaksi tullut pelastus.”

Näin Heikki Haatajan tekstiä.

Ja näin käsitin myös johtajani ja hengellisen isäni Ensio Lehtosen ajatusten ja uskon kulkevan.

Ensio ohjasi ja kuljetti ajatuksiani samoilla kaistoilla.  Ja sitten hän – yllätys, yllätys – vahvisti kaitselmustani pyytämällä minua opettelemaan – ”oikein kirjoitettuja” hengellisiä lauluja ja virsiä.

ENSIO LEHTONEN ei omannut minkään laatuista lauluääntä. Hän ei myöskään soittanut mitään instrumenttia. Silti hän lauloi mielellänsä, mieluiten kun ei kukaan ollut kuuloetäisyydellä – ja kiitteli pienissä piireissä, ettei Jumala vienyt häntä niin pitkälle luterilaisuudessa, että olisi tullut kutsutuksi papiksi – ja joutunut messuamaan.

Jossakin tulevassa muistelossa kerron, miksi ja miten kävi, kun päästyäni Ensio Lehtosen jalkojen juureen oppimaan, sittenkin jätin opettajani ja olin eräitä vuosia kaukana hänestä – ennen kuin sitten palasin takaisin ollen sillä tiellä edelleen, hoitaen perintöä, jonka sain Lehtoselta.

Mutta nyt peruutusvaihteella vuosiin, aikaan, jolloin sain aloittaa Lehtosen opetuslapsena.

Ensio Lehtonen esitteli minulle paitsi menneen kaukaisen ajan suuria opettajia myös niitä hengen jättiläisiä, joiden kanssa hän visioi ja toteutti Jumalalta saatuja kutsumuksia erityisesti sotavuosista eteenpäin.

Urho Muromalla oli merkittävä paikka tuossa galleriassa.

Urho Muroma kirjoitti kirjeitä Lehtoselle – ja joskus liitti kirjeisiinsä kopioita saarnoistansa – ja kehotti Lehtosta kokoamaan teksteistä julkaistavaksi sopivia kirjoja. Näin tapahtuikin. Jumalan miehet jakoivat keskenänsä myös posteja, joissa oli nostettuina joko virsien jakeita tai uudempia hengellisiä runoelmia ja lauluja.

Ensio Lehtonen jakoi minulle ”elämän eväiksi” eräitä hengellisiä runoja ja lauluja, joiden opista toivoi uskoni löytävän ankkuripaikkoja.

Kun tulee päiviä, jolloin et joko jaksa tai et uskalla rukoilla, niin lue näitä rivejä.

Näin jutellessaan Keravan Ahjossa Lehtosella oli kädessä avattu Siionin kannel, evankelisen liikkeen laulukirja. Hän alkoi hyräillen – nuotin vierestä! – lauleskella vanhan Kanteleen laulua, jossa tällainen sisältö:

On lunastuksein täysin jo Jeesus täyttänyt, on maa ja taivas täysin sovitettu. Siis miksi murehdinkaan, on kaikki hyvin nyt, on valheaita rikki rusennettu.

Siis autuaaks en pääse mä vasta kuolleissain. Mä oonkin autuas jo Jeesuksessani. Kun kuolon valta kuoli, miks oisin huolissain, kun kerran kuoli, on se perin poissa.

Pois pyyhki velkakirjan jo veri Karitsan, tuon kirjoituksen ankaran, meitä vastahan. Nyt mistä syystä minut tuomittaisiin?

Minulla on muistojen kaapissa juuri tuo Siionin kannel, jota Lehtonen luki ja josta kertoi Urho Muromankin mielellänsä lukevan. Hetken johdatuksesta katson sivuja ja totean, että jotkut kanteleen laulut ovat erityisen merkittyjä, ja sivut olleet jäljistä päätellen ahkerassa käytössä.  Siunatuksi lopuksi tähän kaksi laulua, joiden kummankin kohdalla on vahvoja alleviivauksia:

Ei auta rukoukset, ei kirkonkäyntisi, ei virret, katumukset, ei huudot, itkusi.

Ei huokaukset eikä sun parannuksesi tuo rauhaa: aina reikä on vaattehessasi.

Sun parhain parannukses, ei koskaan riittää voi, kun vanha turmelukses sen aina syö kuin koi.

Ja sitten se jälkimmäinen kahdesta – ja kun luet niin huomaat, miksi tämä järjestys:

Oi Jeesus, kuinka riemuitsen: mä sulta puvun sain. Näin kelpaan tulla taivaaseen, mä jonne matkustan.

En taida kyllin katsella, ja siitä riemuita. Se aina on mun silmissäin, ja yhtä uutena.

Ei siinä löydy virhettä, ei tahraa pientäkään. Mun tahrani, mun virheeni, se peittää tykkänään.

En tahdo siihen ommella mä itse lankaakaan. Käyn aina eteen Jeesuksen vain vanhurskaudessaan.

Lopetan, mutta viivy vielä hetkinen blogini ääressä.

Kanteleen sivulla kohdassa, jossa verrataan tätä maailmaa vaatteeseen, vaippaan, on raamattuviite kirjoitettu marginaaliin – Jes. 51:6. Tuon ajan käännöksessä teksti on tämä:

Nostakaa silmänne taivasta kohti ja katsokaa maata, joka alhaalla on, sillä taivaat katoavat kuin savu ja maa hajoaa kuin vaate ja sen asukkaat kuolevat kuin sääsket, mutta minun autuuteni pysyy iankaikkisesti, ja minun vanhurskauteni ei kukistu.

Ensio Lehtosen perinnön kantajana rukoilen armoa saada myös seurata hänen valitsemaansa muistijaetta. Ota sinäkin se ajatuksiisi ja odotuksiisi ohjeistukseksi.

Jos Jumala suo, niin armon alla kohtaamme seuraavassa blogissani.