Polvet vai takamus?
Tarina kertoo kahdesta pastorin vaimosta, jotka istuivat syventyneinä ompelutöihin. Molemmat korjasivat miestensä housuja. Toinen vaimoista sanoi: ”Mieheni on aivan loppuun palanut ja hämmentynyt. Asiat seurakunnassa ja kirkossa ovat sekaisin. Hän on turhautunut neuvostojen ja palaverien tehottomuuteen. Hän on saanut tarpeekseen jopa kirkolliskokouksessa istumisesta. Hän alkaa olla valmis luopumaan papin tehtävästään ja hankkimaan itselleen uuden ammatin.”
Toinen vaimo vastasi: ”Onpa ikävää kuulla tuollaista. Minun mieheni on kyllä innostunut työstään. Sama innostus tuntuu vallitsevan myös seurakunnassamme. Kirkolliskokoukseenkin hän lähti mielellään voidakseen puhua siellä Raamatun tärkeydestä ja kirkon perustehtävän kirkastamisesta. Elämämme ei voisi olla parempaa kuin se nyt on.”
Ensimmäinen vaimo paikkasi miehensä housujen takamusta, toinen polvia.
Talvisodan päivinä kansamme oli polvillaan. Rukoukset myös kuultiin. Talvisodan ihme, jonka Jumala meille antoi, pelasti meidät tuhoutumiselta. Samalla koettelemus yhdisti sisällissodan repimän kansan ehjäksi kansakunnaksi.
Turvallisina ja helppoina aikoina housuista kuluvat polvia enemmän takamukset. Israelin kansan historia kertoo, mitä sellaisesta seuraa. Jumalan avulla vihollisensa voittanut kansa unohti nopeasti Pelastajansa. Usko laimeni uskonnollisuudeksi ja sydämestä nousevat rukoukset kaavoittuivat palvontamenoiksi.
Jos meidän suomalaisten hengellistä pulssia mitattaisiin kirkkojemme ja seurakuntiemme työntekijöiden määrällä, me taitaisimme muihin kansoihin verrattuna sijoittua vähintään mitalisijoille, ellei peräti aivan kärkeen. Mikäli uskomme määrää punnittaisiin kokousten, valiokuntien, komiteoiden sekä niiden tuottamien muistioiden määrällä, tulos olisi loistava.
Totuus on tällä hetkellä kuitenkin tyystin toisenlainen. Maallistuminen etenee ja kristinuskon asema kansamme keskuudessa heikkenee. Luterilaisen kirkon jäsenmäärä vähenee 4,3 prosenttiyksikköä vuodessa. Erityisesti nuoret ja nuoret aikuiset ovat irtautumassa kirkosta. Samanlaista kehitystä tapahtuu myös vapaiden suuntien seurakuntien jäsenrakenteessa.
Parissa vuosikymmenessä suomalaisten usko kristinuskon Jumalaan on lähes puolittunut. Viime vuoden lopussa julkistetun kirkon nelivuotiskertomuksen (2016-1019) mukaan enää vain joka neljäs suomalainen uskoo Jumalaan, niin kuin kirkko opettaa. Kaksikymmentä vuotta aikaisemmin sellaisia oli vielä 47 prosenttia.
Ainoastaan viisi prosenttia suomalaisista pitää enää totena Raamatun sanaa, jonka mukaan ainoa tie Jumalan luo on Jeesuksen kautta. Neljännes kansastamme sitä vastoin uskoo kaikkien uskontojen opettavan pohjimmiltaan samaa totuutta.
Kylmien tilastolukujen takana piileksii huolestuttava seikka. Nuoret naiset ovat jättämässä kirkon ja seurakunnat paljon herkemmin kuin miehet. Kun naiset hylkäävät kristinuskon, he eivät enää tuo lapsiaan kastettaviksi. Tämä näkyy jo nyt mm. pääkaupunkiseudun romahtaneissa kastettujen määrissä.
Kun naiset eivät tule jumalanpalvelukseen, myös nuoret miehet, jotka nykyään ovat naisia enemmän kiinnostuneita hengellisistä kysymyksistä, jättävät tulematta. Näin syntynyt kierre nopeuttaa kehitystä, jonka tuloksena kristinusko on parissa, kolmessa vuosikymmenessä jäämässä vähemmistön uskonnoksi.
Siinä olivat huonot uutiset.
Nyt kerron hyviä uutisia. Kristinusko on edelleen maailman suurin uskonto. Maapallomme väestöstä kristittyjä on 2,5 miljardia eli 32 prosenttia. Samaan aikaan, kun kristinuskon asema Euroopassa ja Yhdysvalloissa heikkenee, sen kasvu on sitäkin nopeampaa Afrikassa, Latinalaisessa Amerikassa ja Aasiassa. Erityisesti nopeasti kristittyjen määrä kasvaa ja uusia seurakuntia perustetaan Saharan etelänpuoleisessa Afrikassa.
Voimakkaimmin kristinusko näyttää siis kasvavan siellä, missä seurakunnilla on vähän palkattuja työntekijöitä, kirkkorakennuksia, strategioita, kokouksia ja mappihyllyjä, mutta sitäkin enemmän Sanaan sitoutumista, Jeesuksesta julistusta, rukousta ja kristittyjen keskinäistä yhteyttä.
Myös me täällä vauraassa pohjolassa tarvitsemme nyt enemmän polvien kuin takamuksen teologiaa. Meidän on aika herätä huomaamaan, että maailmaan mukautuneiden uskonnollisten dinosaurusten aika on päättymässä. Vanhojen kirkkokuntien sisälle on jo syntynyt lupaus tulevaisuuden kirkosta. Sen muodostavat jumalanpalvelusyhteisöt, kotikirkot ja pienryhmät. Sen tuntomerkkejä eivät ole talouden, hallinnon ja jäsenmäärien kaitsennassa kuluneet housujen takamukset vaan Pyhän Hengen synnyttämässä yhteisessä rukouksessa kuluneet polvet.
Siunausta päivääsi, rakas ystäväni!
Lue ohjeet kommentoinnille