Vammautuneet, vaurioituneet sielut

JEESUKSEN sanojen sisältö – sanojen voima – on valtava!

Billy Graham kertoo nuoruusvuosiensa pyhitystaisteluista.

Floridalaisessa raamattukoulussa opiskeleva nuorukainen kulkee päämäärättömästi suomaastoissa kokien epätoivon täyttämiä hetkiä. Päivällä. Yöllä. Hänen ajatusmaailmansa täyttää ja sieltä nousee uudestaan ja uudestaan yksi rukous:

Jumala, Jumala! Salli minun elämäni jokaisena hetkenä käsittää – ei, vielä enemmän: nähdä elämää todellisempana todellisuutena! – että vaellan elämäni joka minuutti, joka sekunti, kapeimmalla mahdollisella polulla pohjattoman kuilun reunoilla. Opeta minua käsittämään jokaisen elämäni hetken arvo – jokaisen ottamani askelen peruuttamaton merkitys. Pidä sisäisen katseeni ulottuvilla pohjaton kuilu ja mahdollisuus pudota sinne.

Kului 65 vuotta floridalaisista kokemuksista. Billy Grahamia haastatellaan. Keskustelu kulkeutuu kristityn elämänvaelluksen vaaramomentteihin, joidenkin saarnaajien kokemaan elämän murskautumiseen, sen sellaiseen. Haastattelija kysyy, mikä on Grahamin elämän moitteettomuuden salaisuus; miten tämä on säilynyt skandaaleilta ja lankeemuksista moraalielämän alueilla.

Billy Graham vastasi näin:

Jeesuksen sanavalinnat ovat merkittäviä. Jeesus ei varoita kuninkaita, valtiomiehiä, talousneroja, niitä, jotka ovat jotakin tässä maailmassa – Hän puhuu ”ihmisistä”, joka miehestä, joka naisesta, joka nuoresta: jokaisen ihmisen vaarana on kadottaa sielunsa. Ja millä hinnalla? Jeesus käyttää yhtä ilmaisua, jonka voimme toistaa muodossa: ”Minä itse.” ”Minä itse” on se pohjaton rotko, johon aivan liian usea Jumalan kutsun saanut hukkaa elämänsä, mahdollisuutensa, tulevaisuutensa – ja taivaallisen palkkion. Jeesus sanoo: ”Mitä se hyödyttäisi ihmistä, jos -?” Floridasta alkaen Jumala salli minun olevan jotenkin erilainen, toisista nuorista opiskelijoista poikkeava. ”Minä itse” veti päivällä ja yöllä. Mutta Jumala ei koskaan, koskaan sallinut minun olla näkemättä minä itse -kuilua: sinne pudotessa Jumalan ihminen kadottaa sekä Jumalan että omat parhaimmat unelmansa.

Haastattelija kertoo seuranneensa Billy Grahamin haastattelupäivän iltana pitämää saarnaa kymmenien tuhansien ihmisten edessä. Hän kirjoitti muistiin eräitä lauseita Grahamin puheesta ja toisti ne artikkelissaan todeten mielestänsä niitten olevan yhteydessä haastatteluun. Saarnatekstinä siis blogini alussa olevat Jeesuksen sanat.

Jeesus puhuu koko ihmiskunnalle. Jokaiselle ihmiselle – sinulle, minulle. Jokaiselle, olkoon hän ihmisenä miten syntinen, likainen, merkityksetön, köyhä, vanha tai nuori. Jokaisella ihmisellä on tuo arvokkaista arvokkain – oma sielu. 

Sielun arvo on niin suuri, että sitä ei voi lunastaa, vaikka omistaisi kaiken vallan, kaiken rikkauden, kaiken kauneuden koko planeetallamme. Vaikka omistaisit vallan viiden maanosan ylitse – vaikka kaikki rikkaudet ja kauneudet ja omaisuudet kaikilla maanosilla olisivat sinun – sielusi on aina oleva kaikkea tuota arvokkaampi.

Miten hirvittävää onkaan se, että valtaosa maaplaneetan ihmisistä ei tunne sielunsa arvoa – ei tiedä, että se on Herran Jeesuksen Kristuksen vuodatetun veren hinta.

Ruotsalainen kirjailija ja saarnaaja Sven Lidman teoksessaan ”Personlig frälsning” palauttaa mieliin maailman, jossa Jeesus saarnasi ihmissielun arvosta.

Jeesus saarnasi vallankumouksellisia sanoja aikana, jolloin ihmisten enemmistöä ostettiin ja myytiin kuin sieluttomia eläimiä. 

Roomalaisella maaseudulla orjilla oli lokeronsa ja häkkinsä rinnan eläinten sijojen kanssa. Omistajat ajoivat orjat aamuisin töihin ja kokosivat heidät yöksi majoihin. Kaupunkien muurien ulkopuolelle kaivettiin syviä kuiluja, joihin kuolleet orjat – nuo sieluttomat – heitettiin kuolleina tai kuolemaan. Kuilujen pohjilla heidän ruumiinsa olivat petolintujen ruokana ja mädäntyivät ja hävisivät.

Mutta näitten orjien – sieluttomiksi kuviteltujen – maailmaan saapui Jumala lihassa!

Saapui Jumala lihassa – Jeesus Nasarealainen – julistamaan todellisuudeksi aikaa ja ikuisuutta varten ihmissielun suunnattoman arvon. Julistamalla, ettei mikään missään, milloinkaan ole verrattavissa ihmisen – niin orjan kuin vapaan – sielun arvoon.

Näin Sven Lidman.

MITEN ihminen kadottaa sielunsa?

Köyhän yksinhuoltajan poikana minua kutsuttiin Kerjaläisprinssiksi. Tuttavapiirissä oli muuan rouva Siberg. Nainen oli harvinaisen kätevä ja taidokas käsistänsä: hän tarttui sekundakangaspalaseen, eikä aikaakaan, kun siitä oli loihdittu mitä upein vaatekappale – yleensä tytöille ja nuorille naisille.

Lienen ollut yhdeksän tai kymmenen ikäinen, kun rouva poikkesi tavoistansa – ja ompeli mittojeni mukaiset pitkät housut ja kesäpuseron minulle. Mikä riemu – mikä ylpeyden aihe! Aili-äitini huolehti vaatteista: pesi ja silitti ja sääteli koska sain käyttää ”mittavaatteitani”. Itsekin pidin hyvää huolta hienoista vaatteistani.

Sitten se tapahtui – se, minkä ei olisi pitänyt tapahtua! Ja kuitenkin tapahtui.

Istuin jossakin – missä, sitä en koskaan kyennyt palauttamaan mieleen. Housuni saivat mittavan tahran, jota mikään pesuaine ei vienyt pois. Housut olivat pilalla. Jos vain tahra olisi ollut missä tahansa muualla kuin takamuksessa – tätä itkeskelin itsekseni.

Tahran myötä tapahtui muutakin.

Vaatekappaleen arvo laski mielessäni.

Pian oli uusia tahroja, repeytymiä. Äiti ei enää jaksanut ommella ja parsia.

Huolimattomuus kasvoi.

Näin on ihmisen sielun laita!

Syntiseen sukuun syntynyt ihminen ei voi säilyttää sieluansa eheänä. Puhtaana.

Ei voi.

Perisynti on hirmuinen kasvava – lisääntyvä – verkostuva todellisuus.

Alun vaatimaton lapsellinen narraus monistuu ja kasvaa ja kasvaa, ja valheesta tulee käyvä puhe- ja käyttäytymismalli.

Sielu on saanut vamman. Eikä maailmassa ole mitään, joka voisi luonnollisen elämän tasoilla parsia ja korjata ihmisen vammautunutta sielua.

Repeämät kankaassa kasvavat.

Likaläikät suurentuvat ja monistuvat.

Mätä leviää pinnan alla.

Ja ihminen joutuu opettelemaan elämään vammautuneen sielun kanssa.

Kunnes pakon vaatimuksesta joutuu toteamaan olevansa yhtä ainoata kadotettua sielua – koko ihminen – koko elämä!

Sitten tapahtuu sitä, mitä Raamattu nimittää synnissä paatumiseksi.

Ihminen tottuu elämään invalidisoituneen sielunsa kanssa.

Kerran omantunnon rauha ja sisäinen tasapaino ja arvot merkitsivät, ellei nyt aivan kaikkea, niin kuitenkin hyvin paljon.

Nyt ei enää ole niin väliä muusta kuin siitä, että ulkoiset muodot ja ulkoiset sielunliikkeet ovat hallinnassa – sielun kuolettavista haavoista ei ole niin väliä. Ei enää. Tämä on elämää. Täytyy vain selviytyä ja kestää ja yrittää.

Olen Juliani kanssa takana olevina talvipäivinä tutkaillut Titanicin murhenäytelmää.  Uppoamattomaksi ennustettu laiva upposi. Miksi? Ihmisen viisaus ja taito pettivät. Alus oli rakennettu sillä tavalla, että vaikka jäävuori tai törmäys toiseen alukseen vaurioittaisi pohjaa tai kylkeä, vesi tunkeutuisi vain siihen lähitilaan, josta pinta murtui. Sisäpuoli aluksesta oli vesirajoihin saakka yhtä jatkuvaa seinin, laatoin ja katoin omiksi tiloiksi vahvasti eristettyä aluetta – jos vesi tunkeutuisikin yhteen eristettyyn osastoon, se ei pääsisi leviämään toisiin alueisiin. Laivan sielu oli suojattu – näin sanoivat Titanicin suunnittelijat.

Mutta jäävuori sen teki.

Vedenalainen jäävuori repi niin suuren haavan Titanicin runkoon, ettei mikään osasto riittänyt estämään vesimassojen syöksyä upottavalla voimalla aikansa laivaihmeen tuhoksi.

Ja näin luonnollisen ihmisen kohdallakin ovat asiat. Eli:

Kyllä tässä selviydytään, kunhan mielen rauha ja voima säilyvät … kunhan ulkoiset muodot kestävät … kunhan positiivinen asenne ja elämänusko kestävät … kyllä tässä selviydytään. Vaikka sieluun tulisikin joitain vammoja, täytyy vain oppia hymyilemään, vaikka sisällä tuntuukin pahalta. Elämän täytyy jatkua.

Yhtä vähän kuin onnistui rajata valtameren vesimassojen syöksyminen Titanicin kuvitellusti suojattuihin rakennelmiin, yhtä vähän ihminen voi sulkea sielunsa osastoja synnin kadottavalta voimalta.

Synnin?

Luoja-Jumalan kädenjälkeä langenneenkin ihmisen sydämessä ja sielussa on se, että ihminen – paatuneinkaan – ei kykene kokonaan eristämään sielunsa maailmoja Jumalan lain syyttävältä ja tuomitsevalta voimalta.

Tuhannet – miljoonat – ihmiset ovat tämänkin sukupolvemme päivinä joutuneet silmäkkäin todellisuuden kanssa – sen todellisuuden, että synti ja sielu eivät voi elää rauhanomaisessa rinnakkaiselossa. Synti haluaa vallata ja määrätä. Ja vaikka ihmiset sivistyksessään ja nykyaikaisuudessaan karttavat ilmaisua synnin orja, niin ilmaisu on ainoa oikea ja osuva. Käyttäen Herran Jeesuksen Kristuksen sanoja:

Jokainen, joka tekee syntiä, on synnin orja. 

Mutta – kuule lisää Jeesuksen huulilta virtaavia sanoja:

Orja ei pysy talossa iäti, mutta poika pysyy. Jos siis Poika vapauttaa teidät, te olette todella vapaita. – Joh. 8:34-36

TÄNÄÄNKIN maailmassamme elää satoja ja jälleen satoja miljoonia ihmisiä, jotka löytävät itsensä Jeesuksen sanojen koko panoraamassa.

He ovat synnin orjia.

Orjuus voi loppua, kun Poika tulee.

Kun Poika on tullut – Hän pysyy. Iäti. Jeesus ei jätä – ei koskaan jätä.

Vuosia sitten olin kutsuttuna maanlaajuisen suuryrityksen kristillisen piirin puhujavieraaksi Kuopiossa. Minua oli pyydetty puhumaan Herran Jeesuksen Kristuksen kaiken muuttavasta voimasta. Halusin ilolla toimia pyynnön mukaisesti, mutta aloitin sanomalla, että ennen kuin voimme käsittää Jeesuksen muuttavaa voimaa, meidän tulee käsittää, mistä ja mitä Hän muuttaa.

Kysyin esimerkkejä – taisin itse mainitakin pari kolme – mutta tapahtui kummallista.

Oli kuin miespiirissä olisi laukaistu liikkeelle kilpa siitä, kuka nimeää eniten muutosta tarvitsevia elämän piirteitä.

Vihaa aamiaispöydässä, kateutta ja katkeruutta, kostonhalua.

Riidanhakuisuutta työpaikalla.

Brutaalia käyttäytymistä toveria kohtaan.

Ärtyneisyyttä ja sulkeutuneisuutta puolisoa kohtaan kotona illan suussa.

Riidan hakua lasten kanssa työpäivän jälkeen.

Riitaa puhelimessa.

Pakenemista oluelle tai elokuviin ja saapuminen myöhään jo nukkuvan puolison vierelle.

Ilta päättyi aikanansa.

Liikemiehet pistivät kolehtikolikoitansa eteisessä esillä olevaan kolehtilippaaseen, ottivat lahjakirjan ja esitteitä patmostyöstä ja lähtivät illan pimeään. Liikuin joukon keskellä, vastasin kysymyksiin ja toivotin turvallista kotimatkaa. Aloin koota kirjoja takaisin laukkuuni.

Silloin huomasin eteisen varjoihin jääneen miehen.

Vakavan miehen.

Äänettömän miehen.

Kun tulin lähemmäksi näin kyynelurat poskilla.

Mies esittäytyi. Jos lausuisin hänen nimensä, sukunimi pysähdyttäisi useat lukijani.

Miehen kädet tarrautuivat omiini. Ote oli luja, puristava. Melkein pelottava.

Mies katsoi minua silmiin.

Hätä oli ilmeinen.

Mies avasi suunsa. Hänen äänensä oli vastakohta hänen koko olemukseensa, fyysisiin voimiinsa, katseensa intensiivisyyteen. Ääni oli voimaton, kuiskaava – ei: paremminkin sihisevä.

Herra Meller: olen odottanut voidakseni esittää teille yhden ainoan – yhden ainoan! – pyynnön. Onko teillä minulle yhtä ainoaa lausetta suoraan Jumalalta? Olen helvetissä!

Jos koskaan olen tiennyt saaneeni sanan Herralta, nyt minä tiesin, että minä tiedän minulla olevan sanan.

Sanan Herralta!

Näin sen lausuin:

Jeesuksen Kristuksen, Jumalan Pojan veri, puhdistaa sinut kaikesta synnistä!

Mies kuunteli sanat. Sitten hän ponnistautui jalkeille.

Jeesuksesta olen kuullut – toki, olenhan suomalainen ja äidin rinnoilta lähtien me suomalaiset saamme oppia kuulemaan Jeesuksesta.

Mutta synnin minä tunnen.

Jeesuksesta siis tiedän –  mutta synnin minä tunnen.

Mies edessäni aloitti erikoisen luetteloinnin. Hän mainitsi vuoden ja heti perään rahasummia. Suuria summia.

Nämä rahat olen epärehellisesti – useimmat määrät rikollisestikin – hankkinut ja ottanut. Jotkut lähimmäiseni, liiketuttavat, toiset ovat joutuneet kovasti kärsimään tekojeni vuoksi.  

Tänään olen hyvin onneton. Tekoni ovat ottaneet minut kiinni. Olen helvetin lapsi.  Kadotuksen mies. Pistänkö haulikon piiput suuhuni ja vedän liipaisimesta, kun tulen kotiini?

Mitä tuosta hetkestä eteenpäin tuossa tilassa puhuttiin ja tapahtui, se kuuluu taivaallisen kirjurin asiakirjoihin, siitä en hiisku sanaakaan.

Soitin paikalta lähteneistä veljistä yhdelle, vuosien luottotuttavalle, raamatulliselle kristitylle. Kutsuin hänet takaisin salille. Varttia myöhemmin olimme kolmikkona polvilla lattialla. Rukoiltiin. Tunnustettiin syntejä. Julistettiin päästön sanoja. Hyvään veljelliseen kahdenkeskisyyteen jätin miehen.

Minusta tuntuu – ei, minä tiedän! – etten ole enää matkalla helvettiin. Kiitos, Leo Meller, tästä tilaisuudesta, saarnastasi, avustasi. 

KOVASTI ja polttavasti ottaa Jumala kiinni ihmisestä, joka on matkalla kadotukseen.

Patmostyön isiä oli suomenruotsalainen vapaakirkollinen evankelista, pastori Frank Mangs. Mangs oli hyvin lähellä Ensio Lehtosta. Lehtonen piti omien hengellisten isiensä ylimmällä kerroksella Mangsia ja torontolaista Oswald J. Smithiä. Kuva ja Sana julkaisi Lehtosen valitsemaa molempien julistaja/opettajien kirjallisuutta.

Johtajani ja hengellinen isäni sanoi erityisesti iloitsevansa Mangsin yhdestä kirjasta, jonka otsikkokin jo sanoi enemmän ”kuin monen tekijän kaikki painosivut yhteensä”.

Mikä otsikko?

Poliisilyhty ja taivaan valo.

Lehtonen selitti: Poliisilyhty on yhtä kuin Jumalan laki, rikottu laki, joka valaisee ja näyttää mustaa mustemman kadotetun tilamme.

Taivaan valo loistaa ristiltä ja tyhjästä haudasta ja taivaaseen astumisen vuorelta.

Pisara valoa halkaisee kuoleman ja kadotuksen mustuuden.

Mustassa heikko kasvu kuolee. Auringon valossa kasvetaan.

Leo poikani: kun jälkeeni johdat Kuvan ja Sanan työtä, lue laki laiksi … mutta muista, ettei laki pelasta, vaan tekee syntiseksi. Uusi elämä varttuu kuin kukka puutarhassa keväällä – valon voimassa. Ole valon saarnaaja. Tee Kuvasta ja Sanasta kaikkine toimintoineen taivaallisen pelastavan ja kasvattavan valon majakka.

Pyydän: rukoile että tällainen perintö saisi elää ja kukoistaa sillä lohkolla Suomen Siionia, joka on työllemme uskottu.