Likaisesta puhdas
Olin päättänyt olla osallistumatta ehtoolliseen. Olin tehnyt uskon ratkaisun, saanut synnit anteeksi. Ymmärsin ehtoollisen merkityksen, mutta käsitykseni seurakuntaelämästä oli vielä laatua ”mikä maa mikä valuutta”. Sen kirkon, missä nyt istuin, pastori oli kärsivällisesti vastannut lukuisiin tyhmiin kysymyksiini, mutta en halunnut vielä sitoutua mihinkään.
Ehtoollinen jaettiin penkkeihin. Leipäpaloja tarjottimella tuova mies liikkui vakavana riviltä riville mutisten kullekin leivän ehtoollissanat. Hän tuli kohdalleni, minä pudistin päätäni. Odotin, että hän menisi ohi, mutta hän työnsikin tarjotinta nenäni eteen. Sitten hän osoitti vapaan käden etusormella yhtä palasta ja katsoi minua hyvin tuimasti. Ja odotti. En halunnut mitään skandaalia, otin osoitetun leipäpalan ja söin. Viinipikareiden tullessa otin sitten viiniäkin.
Olin pastorille sanonut, että katson nyt vain tällä kertaa ja jätän ehtoollisen väliin. Kysyin häneltä jälkeenpäin, oliko hän kenties ohjeistanut ehtoollispalvelijaa tuputtamaan minulle leipää. Hän oli hämmästynyt. Kerroin miten mies oli jäänyt kohdalleni osoittamaan leipää, eikä lähtenyt ennenkuin olin ottanut sen. Pastori mietti, sitten hänen kasvonsa kirkastuivat: – Hän luuli sinua keliakikoksi! Meillä on leipien joukossa tietty gluteeniton pala, ja hän varmaan luuli että etsit sitä.
– Olipa omituinen sattuma, Kun minun ei pitänyt lainkaan ottaa vielä ehtoollista.
– Mutta hyvinhän siinä lopulta kävi. Pastori mietti hetken ja lisäsi: Ehkei se lopultakaan ollut sattuma…
– – –
Eräänä kuumana lapsuuden kesäpäivänä tuli rankkasade. Sisko ja veli katsoivat ikkunasta. Sitten he laittoivat uimapuvut päälle ja menivät pihalle hyppimään sadetanssia minä perässä.
Vettä tuli kaatamalla, ja se oli lämmintä. Puusepäntien ojaan muodostui virta, jossa ruskea, hiekkainen vesi juoksi vilkkaasti. Siinä oli kiva kahlata, kun vesi aina työnsi jalkoja eteenpäin. Virta päättyi pieneen putoukseen. Se valui pallokentän laidan monttuun, joka täyttyi.
Vettä tuli aina vain. Lammikko leveni, syveni. Voisikohan siinä uida? Olin juuri oppinut uimaan oikeasti käsipohjaa. Kyllä, kun laittoi kyynärpäitä tarpeeksi koukkuun.
Sade yltyi, ja oli aina vain lämmintä. Se läiski isoja pisaroita lampeen. Ne pompahtelivat pinnasta kuin kalat olisivat hyppineet. Minä ja muut iloiset pikkukalat polskuttelimme ruskeaa lammikkoa ympäri, ympäri…
– Äiti ?
Äidin ilme oli erikoinen. Pitkin sormin hän nyppäsi minut rapakosta ja retuutti kotiin.
– Eii vieläää! minä itkin ja räävyin. Kotona äiti laittoi minut kylpyammeeseen vaatteineni päivineni ja suihkutti kuumaa vettä päälle.
Minun itsemääräämisoikeuttani oli pahasti loukattu. Mutta kyyneleet ja uhma sulivat vähitellen lämpimään suihkuun ja äidin hellään riisumiseen.
Märät vaatteet jäivät ammeeseen odottamaan vuoroaan kuin myös kasa hiekkaa.
– – –
Aina mielenkiintoisessa Concordia -lehdessä 4/20 numerossa oli useamman kirjoittajan perusteluja sille, miksi yksi yhteinen ehtoollismalja olisi parempi kuin pikarit. Se laittoi minut miettimään, miten järjestetään ehtoolliset esim 500 tai useammalle hengelle samanaikaisesti, siihenhän kuluisi hurjan paljon aikaa. Alkutekstissä (Matt 26:27) sana poterion on sanakirjan mukaan malja, juoma-astia, kalkki ja pikari. Maljan koolla ei siis ole väliä. Eikä malja sinänsä ole pyhä, vaan sen pyhittää maljassa oleva siunattu viini, Kristuksen veri.
Uskon, että Herra oli paikalla edellä kuvaamassani ehtoollistilaisuudessa ja vaikutti pikareista huolimatta. Hän se junaili niin, että minä otin ehtoollisen, vaikka olin päättänyt että en. Minusta tuntui ensin samalta kuin äiti olisi kantanut rapaisen mukulansa pesulle; minun itsemääräämisoikeuttani ja tahtoani ei kunnioitettu. Mutta lopulta kuitenkin olin ihan tyytyväinen. Aiemmasta syntini puhdistavasta Herran ateriasta oli kulunut – hyvänen aika – yli kolmekymmentä vuotta.
Pääsiäinen tulee ja useampi pyhäpäivä. Käykää, ystävät, siskot ja veljet verilähteelle.
”Vaikka teidän syntinne ovat veriruskeat, tulevat ne valkeiksi kuin lumi.” Jes. 1:18
Lue ohjeet kommentoinnille