Kaksoiskiitos, äiti, elämästä (Näitä minä muistelen #22)

Luonnollinen syntymiseni tapahtui heinäkuun 12. päivänä 1942. Muistelojeni lukija tietää, jos tahtoo muistaa, että synnyin yksinäisen äidin lapsena. Siitä ei sen enempää tällä kertaa. Sotalapsia oli monenlaista laatua; minä kuulun yhteen niistä.

Uudestisyntymiseni tapahtui –. Niin. Teologit ovat pian kaksi tuhatta vuotta kiivailleet siitä, missä ja koska ihminen todella uudestisyntyy. Kenen tahdosta ja millä voimalla.

Yksi koulukunta väittää, että jo ennen maailman perustusten laskemista Jumala oli kirjoittanut pelastuvien nimet – jopa syntymisen jälkeen tapahtuvan kääntymisen päivämäärätkin! – taivaassa olevaan jättimäiseen aikakirjaan nimeltä Teurastetun Karitsan elämän kirja. Kun pelastettujen luku tulee täyteen, siirrytään armotalouskaudessa vaiheeseen, josta Ilmestyskirjassa todetaan: ”Aikaa ei ole enää oleva.” Alkaa viimeisen sukupolven jakso, joka johtaa tuhatvuotiseen valtakuntaan. Mitä tahansa tuossa valtakunnassa tapahtuukaan, se ei enää ole uuden liiton pakanaseurakunnan kasvun aikaa. Luku on täysi.

Toiset väittävät, että milloin syntinen koukutetaan tarttumaan evankeliumin syöttiin sillä tavalla, että ihminen tahtoo pelastua – toki Pyhän Hengen vaikutuksesta – hän antaa pelastaa itsensä. Hän ratkaisee antaa itsensä pelastettavaksi.

KOLMAS koulukunta liikahtelee näiden kahden välitienoilla. Miten minä olen saanut armon ymmärtää tässä ja nyt käsiteltävänä olevaa suurta ja tärkeätä pelastusopillista aluetta?

Itse olen pääpiirteisesti taipuvainen kuulumaan ensin mainittuun koulukuntaan.

Kuinka Luojaansa kohdistuneen Aadamin periytyvän majesteettirikoksen seurauksena sataprosenttisesti Jumalan vihollisuuteen sidotulla ratkaisuvallalla synnin ja Jumalan vastaisuuden rämeikössä ryömivä Jumalan vihollinen voisi ratkaista tahtovansa kääntyä – Jumalan ehdoilla? Luonnollisen ihmisen lihan mieli on apostolin mukaan aina ja vain vihollisuutta Jumalaa vastaan. Paavalille opetettiin jumalallisessa ilmestyksessä, ettei ihmisessä itsessään ole mitään hyvää –puhumattakaan, että hänessä olisi sellainen määrä hyvää, että hän alkaisi Jumalan ehdoilla etsiä pelastusta Jumalan taivaaseen. Ja jos tahtoa olisikin – edelleen Paavalin ajatusjuoksua seuraten – voimaa Jumalan tahdon toteuttamiseen ei luonnollisella kadotetulla ihmisellä ole.

Se toinen syntymäpäiväni, se, jolloin kadotetusta Leo Martin Torstenista tietoisuuden tasolla tuli pelastettu Jumalan lapsi ja taivaan perillinen, se on 27. päivä kesäkuuta 1957.

SALLIMUSTA – hyvän rakastavan Jumalan tahdon mukaista ohjaavaa ja varjelevaa ansaitsematonta huolenpitoa – on mahtunut elämääni hurjan paljon. Tässä kirjoituksessani koen oikeaksi kosketella yhtä erityistä Jumalan hyvyyden voiman kokemusaluetta – sitä, mikä kuuluu taloudellisen elämän piiriin. Mammonaa, käyttääkseni Pyhän Raamatun terminologiaa. Aloitan varhaisimmasta lapsuudestani.

Yksinhuoltajan koti oli köyhä; ei ollut sukurahavirtoja, ei isän taloudellista tukea – raivoraittiista liikemiehestä tuli rintamalla hermonsa menettävä alkoholisti, sittemmin ennen kuolemaansa varakkaan naisen luona aviokotiin päätynyt mies.

Torsten-isällä ei ollut sydämessään tilaa etunimensä saaneelle Torsten-pojallensa, ainoalle lapsellensa. Isä joi itsensä hengiltä. Muistan illan, jolloin Sibergin Sally tuli kotiimme ja aloitti kummallisen supinan äitini kanssa; muistan äidin kyyneleet ja paon wc:n lukkiutuvan oven taakse; muistan Sallyn ottaneen minut syliinsä ja toistaneen sanoja: Det ska bli bättre nu! – Nyt kaikki tulee paremmaksi!

Kului viikkoja jokusen verran. Oli arkipäivä. Olin koulussa. Heti ensimmäisen aamutunnin aikana opettajani Kerttu Lempiäinen nouti minut pulpetistani ja ohjasi minut luokan ulkopuolelle. Hänen asiansa koski isäni hautaamista. Toki tiesin isän kuolleen. Äidille oli myös selvinnyt isän hautauspäivä – se olisi tänään – ja äitini olisi noutamassa minut kesken koulupäivän lähteäkseni hänen kanssansa Malmin hautausmaalle seuraamaan isän hautausta. Muistan yhä tuon ilmaisun seuraamaan isän hautausta. Joitakin sukulaisten ja tuttavien kuolemia oli tullut sotien jälkeisiin kasvuvuosiini ja olimme äidin ja sisariensa kanssa osallistuneet hautajaisiin. Mutta isän kohdalla seuraisimme hautajaisia. Emme osallistuisi.

Perhetuttavamme Martta Nyströmin Stockmannilla pakettiautoa ajavan pojan avulla saimme kyydin Malmille. Äiti oli varustautunut pienellä – muistaakseni – orvokkikimpulla. En tänä päivänä tiedä, siunattiinko isän maallinen maja kappelissa vaiko haudalla. Sen tiedän ja muistan, että haudalla kesti pitkään ennen kuin virallinen vaatimattoman lukuinen saattoväki oli poistunut. Olimme äitini kanssa oleskelleet suurten puitten takaisessa tilassa etäällä haudasta ja sieltä seuranneet   hautaan laskemista. Kun maisema tyhjeni saattoväestä, lähestyimme äitini kanssa kumpua ja jätimme orvokkinippumme avoimen haudan kannelle. Palasimme kotiin Kapteeninkadulle. Yksi elämäni kummallisimpia päiviä päättyi.

Isän hauta on edelleen olemassa. Viime vuosina olen alkanut käydä haudalla. Sieluuni jäävät salaisuuksiksi tunteet, jotka liikkuvat sisimmässä ollessani isän hautapaikalla. Sen voin sanoa julkisesti, että toivoni on, että isä olisi saanut syntyä uudestaan ja Jumalan Karitsan  sovitusverisen armon teon kautta päästä paratiisiin odottamaan poikansa ja sukunsa tulemista sinne, missä lapsensa äiti on. Pyhällä mielikuvituksella huomaan ajattelevani juuri tällä kirjoittamisen hetkellä, mitä mahtaa tapahtua paratiisissa Ailin ja Torstenin kesken…. Onhan isä – ?  Jumala, Jumala rakas: onhan isä siellä – !

ELÄMÄ yksinhuoltajan kodissa ei sotien jälkeisenä aikana ollut kaikkein helpointa mahdollista menoa. Ja kuitenkin minun täytyy suorastaan huutaa ääneen tämä: vaikka oli tiukkaa ja ahdasta ja köyhää, meiltä ei puuttunut jokapäiväistä leipää. Ei koskaan. Äiti uurasti palkkatyössään. Ja lisäksi äiti oli taiteellisesti lahjakas, hän maalasi sekä muotokuvia että maisemia, ja taidekauppiaat tulivat säännöllisesti kotiimme kysymään, mitä äidillä olisi valmiina heidän näyteikkunoihinsa.

Äiti oli opiskellut maalaamista muutamissa paikoissa, myös kursseilla Ateneumissa Helsingissä. Äidin isä oli työskennellyt karttainsinöörinä Merenkulkuhallituksessa, ja tuon ajan pienessä yhteiskunnassa piirtäjät ja taiteilijat olivat tuttuja keskenään. Aili-tyttärelle avautui mahdollisuuksia maalaustaiteen opiskeluun.

Äiti uskoi vakaasti Jumalaan ja Vapahtajaan Jeesukseen Kristukseen omana Herranaan. Uskonsuhde uudistui ja vahvistui syntymäni jälkeen ja aivan erityisesti sodan päätyttyä.

Kotimme oli toki maallisesti köyhä koti. Mutta ymmärrä minut oikein: meiltä ei kuitenkaan puuttunut jokapäiväistä leipää. Ja suorastaan kummallisella tavalla lähituntumassa olevat sukulaiset ja tuttavat välittivät ja huolehtivat minusta.

Ollessani iältäni jossakin kuuden seitsemän ikävuoden tuntumissa äitini alkoi opettaa minulle rahan uhraamisesta Jumalalle.

Aikaisemmassa muistelossa olen kertonut, miten seitsemän kahdeksan ikäisenä kokosin kavereita Kapteeninkadun asuintalosta ja naapuriosoitteista käymään kanssani Johanneksen kirkon sunnuntaiaamun jumalanpalveluksessa. Äitini tapasi varustaa minut jokaista jumalanpalvelusta varten kolehtikolikolla. Eikä vain minua – hän huolehti siitä, että koko kimpalla oli jokaisella kourassa kolehtiraha, kun lähdimme Kapteeninkatu 24 ulko-ovelta kohti kirkkoa. Kun tapoihini kuului käydä yksinäni vielä muissakin kirkoissa messuissa sunnuntaisin, jokaista kertaa varten äitini antoi mukaani kolehtirahan. Jumalanpalveluksia riitti: kävin sekä suomen- että ruotsinkielisissä ja kirkkoja oli kävelymatkan ulottuvilla kaikkiaan viisi.

Johanneksen kirkossa oli piispantarkastus. Istuimme me pojat tapamme mukaisesti etupenkissä tuonakin sunnuntaina – meitä lienee ollut viisi, ainakin neljä poikaa. Piispa katsoi meihin ja sanoi saarnassaan, että jospa kaikki seurakuntalaiset olisivat verrattavissa näihin Jeesuksen poikiin, joista hän oli kuullut papiston kertovan, että yksi pojista kerää pikkuapostoleita joukkueeksi, ja sitten tullaan kirkkoon palvelukseen – ja maksetaan vielä kolehtiakin. Ottakaa, aikuiset, esimerkkiä!

JOSKUS olin kiusattu käyttämään äidiltä saadut kolehtikolikot irtokarkkien ostamiseen. Kerran tarkoituksella ”unohdin” antaa kolikon kolehtiin. Kotimatkalla kirkosta ajattelin joka sekunti yhtä ainoata asiaa: mennäkö ostamaan karkkia heti vaiko tulla kotiin ja kertoa äidille unohtaneeni antaa kolehdin ja jatkaen kysymyksellä, voisinko ostaa rahalla karkkia. Päädyin jälkimmäiseen vaihtoehtoon.  Kotona äiti kysyi kuulumisia kirkosta. Kerroin unohtaneeni pistää kolikon kolehtiin ja jatkoin kysymällä karkkimahdollisuudesta.

Muistan vahvasti mitä tapahtui.

Äitini kutsui minut istumaan vuoteen reunalle viereensä. Hän pyysi minulta ”unohtamani” kolikon ja piti sitä kädessään välissämme.

Leo-poikani, tämä on Jumalan rahaa. Se on kolehtirahaa kristityltä Jumalan antamien tulojen kiitosuhrina Jumalalle. Isona kristittynä miehenä sinä ymmärrät tämän kaiken ja voit ehkä toisillekin kertoa ja opettaa Jumalan rahasta. Mutta nyt riittää, kun sanon, että jos ostamme kolehtiin tarkoitetulla rahalla karkkia, niin Jeesus tulee surulliseksi. Ethän tahdo tehdä Jeesusta surulliseksi? 

Tuohon tapaan kulkivat äidin ”uhripuheen” sanat. Äiti oli kasvanut läntisen Uudenmaan ruotsalaisella alueella Siuntiossa. Paikkakunnalla vaikutti kaksi voimallista herätysliikettä: kirkollisella kentällä olivat hedbergiläiset eli evankeliset vahvoilla, niissä äiti sukulaistensa kanssa säännöllisesti nuorena kulki. Myös ruotsinkielinen lähetysyhdistys – vapaakirkkoa vastaava – oli vahva. Kummassakin opetettiin raamatullisesti uhraamisesta. Miten paljon kuulinkaan noista ajoista ja opetuksista, kun äiti parin viimeisen elinvuotensa aikana kertoi minulle nuoruuden kristillisen kasvuaikansa vaiheista.

Elämäni ensimmäiset raha ja Raamattu-opetukset kuulin siis istuessani äitini vierellä yksinhuoltajakodin laverilla. Opetus saavutti uskon päämäärän. Koko elämäni aikana – vaikka missä olen kulkenut ja oleillut – en koskaan, koskaan ole unohtanut, mitä äitini opetti Jumalalle kuuluvasta rahasta.

Nuorukaisen elämään tuli hengellisen kasvamisen aika. Tähtitorninmäen lähetyskirkon ruotsinkielisellä puolella Mikael Sandell ja Per Wallendorff opettivat suhteellisen syvällisesti rahasta ja uhraamisesta. Käsiini tulivat ensimmäiset aiheesta kirjoitetut kirjat. Ne olivat ruotsinkielisiä.

Kokoustilanteissa opin tuntemaan sivistyneen ja äveriään liikemiehen Albin Alarik Lindbergin. Hän puhui useasti uhraamisesta ja etenkin oudosta ilmiöstä nimeltä kymmenykset. Olin jälkimmäisen suhteen hyvin, hyvin utelias. Hengellisten tilaisuuksien jälkeen tapasimme kävellä Esplanadin puistikkoon ja istuutua penkille. Ja sitten juteltiin kymmenyksistä.

Eräänä päivänä Albin Alarik antoi minulle kämmeneen sopivan vihkosen nimeltä THE LORD’s ACCOUNT BOOK. Vihkonen on vielä kalliitten hengellisten muistojeni joukossa. Vihkosessa jokaisella aukeamalla on vasemmalla sivulla tilaa kirjata tulot ja oikealle sivulle kirjataan tulosta maksetut kymmenykset. Albin Alarikin ohjauksessa minusta tuli kymmenysten maksaja. Jos joskus olenkin ollut kiusattu puutteessa ja tarpeessa ohittamaan kymmenysten maksamisen, niin otan käteeni mainitsemani vihkosen ja katson sivuja ja luen merkintöjäni tuloista ja kymmenyksistä. Ja kuulen Pyhän Hengen kysyvän hengessäni: köyhdyitkö kymmenysten maksamisen seurauksena? ”En, Herrani ja Jumalani, en köyhtynyt!” Taivas jatkaa kysymyksiään: Lakkaatko nyt maksamasta? Onko Jumala pettänyt liittonsa kanssasi? ”Ei, Herrani ja Jumalani, ei taivas ole pettänyt kertaakaan, ei kertaakaan. En minä keskeytä kymmenysten maksamista. Minä tarvitsen olla Jumalan suojelevassa siunauksessa!”

Kun toissapäivänä viimeksi käsittelin rahaa maksaen kymmenyksiä, niin taas monettako tuhatta kertaa kaksi nimeä elivät mielessäni ja lähetin terveisiä paratiisiin – nimet olivat Aili Dagmar Zenaida Meller ja Albin Alarik Lindberg. Ensin mainitulta sain vanhimmat opetukseni Jumalalle kuuluvasta uhrirahasta. Jälkimmäiseltä opin totuuden kymmenyksistä. Sittemmin olen saanut näiden kahden avaamien polkujen alusta kulkea edelleen, ja polut ovat vaihtuneet maanteiksi ja vihdoin monikaistaisiksi pikateiksi, joilla Jumalan uskollisuuden vaunut ovat jatkuvassa liikkeessä.

Jos Herra suo, seuraavassa kirjeessäni kerron, miten mainituilla pikateillä kohtasin Ensio Lehtosen ja mitä opin mammonasta häneltä; miten erikoinen kohtaaminen Keravan Päivölässä Lehtosen ja amerikkalaisen lähetysjohtajan Gordon Lindsayn kesken johti minut Dallasiin opiskelemaan raamatullista uhraamista – ja mitä patmosnäyn vaalijoiden tulee tuoreesti muistaa, ettei taloudellisen riittävyyden siunaus katoa valtakuntatyöstä.

Lue Näitä minä muistelen -kirjoitussarjan aiemmat osat täältä.