Jumalan kuiskaus

Nuori mies käveli pastorin työhuoneessa levottomana kertoen vaikeasta tilanteestaan. Hän harppoi kiivaasti edestakaisin kuin häkkiin joutunut eläin. Viimein hän pysähtyi, kohotti nyrkkiin puristetun kätensä ja tiuskaisi: ”Olen moneen kertaan rukoillut ja pyytänyt apua Jumalalta. Kertokaapa, pastori, miksi hän ei ole vastannut minulle?”

Vanha pastori istui levollisena huoneen toisella puolella. Sitten hän sanoi hiljaisella äänellä jotain, mistä nuorukainen ei kyennyt saamaan selvää. Nuori mies pysähtyi, astui muutaman askeleen lähemmäksi pastoria ja kysyi: ”Anteeksi, mitä te sanoitte?”

Pastori toisti lauseensa, mutta hän puhui edelleen niin hiljaa, ettei nuorukainen kyennyt kuulemaan, mitä pastori sanoi. Niinpä nuorukainen astui vielä muutaman varovaisen askeleen kohti pastoria. Viimein hän oli jo aivan pastorin tuolin vieressä. Pastorin puoleen kumartuneena hän sanoi: ”Anteeksi, pastori, mutta minä en vieläkään kuullut, mitä te sanoitte. Voisitteko ystävällisesti vielä toistaa, sen?”

Tuossa vaiheessa vanhan pastorin ja nuorukaisen päät olivat jo lähellä toisiaan. Vanha pastori toisti lauseensa vielä kerran. Nyt nuori mies kuuli vaivatta ja selkeästi pastorin sanat: ”Joskus Jumalan pitää puhua meille kuiskaamalla, että hän saisi meidät pysähtymään ja lähestymään itseään.”

Nuori mies kuuli ja myös ymmärsi, mitä pastori sanoi.

Me toivomme Jumalan puhuvan meille kuuluvasti ja tarjoavan meille selkeitä vastauksia arkisiin ongelmiimme. Sitten petymme, kun emme saa rukouksiimme mieleistämme vastausta. Vähitellen meistä voi alkaa tuntua siltä, ettei kukaan kenties edes kuule rukouksiamme ja pyyntöjämme.

Kyse ei kuitenkaan ole Jumalan kuulon heikentymisestä. Ehkäpä hiljaisuus johtuukin vain siitä, että kiireinemme, mielitekoinemme ja itsekkäine pyyntöinemme me olemme kulkeneet vähitellen kauas Jumalasta.

Kun me olemme elämässämme harpponeet pitkin ja kiireisin askelin väärään suuntaan, Jumalan on turvauduttava hiljaiseen kuiskaukseen, jotta hän saisi meidät pysähtymään ja höristelemään korviamme. Jos me pysähdymme, käännymme ja ryhdymme ottamaan askeleita hänen luokseen, me alamme hetki hetkeltä kuulla paremmin myös hänen hiljaisen kuiskauksensa.

Kuiskaamisessa on salaperäinen voima. Tuskinpa mikään muu saa ihmistä kuuntelemaan yhtä tarkkana kuin hiljainen kuiskaus. Kuiskaus voi olla myös läheisyyden ja luottamuksen merkki. Kun ihmiset ovat toisilleen tärkeitä ja rakkaita, he haluavat olla lähellä toisiaan. Päät toisiaan kohti kumartuneina he keskustelevat hiljaisella äänellä, lähes kuiskaillen.

Kaikkivaltias Jumala, joka on meidät luonut, toivoo meidän kanssamme samanlaista läheisyyden, luottamuksen ja rakkauden suhdetta. Jumala haluaa olla meitä niin lähellä, että me kuulemme jopa hänen hiljaisen kuiskauksensa. Eikä Jumala edes malta odottaa, että me ennättäisimme hänen luokseen. Jumala lupaa, että nähdessään meidän pysähtyvän ja kääntyvän kulkemaan luokseen, hän tulee meitä vastaan:

Sakarjan kirjan 1. luvun jakeessa 2 Jumala sanoo: ”Palatkaa minun luokseni, niin minä palaan teidän luoksenne.” (Sak.1:2 KR92)

Uudessa testamentissa apostoli Jaakob kehottaa meitä kirjeensä 4. luvun jakeessa 8: ”Lähestykää Jumalaa, niin hän lähestyy teitä.”

Jeesus kertoo saman asian Luukkaan evankeliumin 15. luvussa vertauksessaan tuhlaajapojasta ja hänen veljestään. Isän ja kotiin palaavan tuhlaajapojan kohtaamista Jeesus kuvaa näin hellin sanoin: ”Kun poika vielä oli kaukana, isä näki hänet ja heltyi. Hän juoksi poikaa vastaan, sulki hänet syliinsä ja suuteli häntä.” (Luuk.15:20)

Juuri noin taivaallinen Isämme suhtautuu pää riipuksissa luokseen palaaviin tuhlaajapoikiin ja -tyttöihin. Jeesuksen tähden taivaallinen Isämme pukee tulijan juhlavaatteisiin, panee sormuksen hänen sormeensa ja järjestää suuret juhlat siitä ilosta, että kadonnut on löytynyt ja kuollut vironnut jälleen eloon.

Siunausta päivääsi, rakas ystäväni!