Pitkä matka kotiin – Marcelon tarina
Tapasimme syyskuussa erään perheen, joka oli lentokentän viereisen moottoritien reunamilla kerjäämässä rahaa. Perheen isä piteli kädessään pahvista kylttiä, jossa luki: auta meitä matkustamaan kotiin.
Pysähdyimme kuulemaan lisää heidän tarinastaan. Perheen isä Marcelo (nimi muutettu) oli ollut kaksikymmentä vuotta töissä Amazonin kultakaivoksilla lähestulkoon orjamaisissa olosuhteissa. Työpaikalla heille uskotellaan heidän olevan jatkuvasti ”velkaa” omistajille ruoka- ja asumiskuluista, jotta työstä ei voisi koskaan irtisanoutua. Poliisin tehtyä paikalle ratsian oli Marcelo perheineen päässyt vihdoin lähtemään.
Marcelo on alunperin kotoisin Eteläisemmästä Bahian osavaltiosta, johon oli nyt perhettään viemässä. Marcelo, hänen intiaani vaimonsa ja heidän neljä lastaan olivat olleet matkassa jo usean viikon ajan. Viidakosta he matkustivat Amazonin pääkaupunkiin, missä vanhemmat sairastuivat koronavirukseen ja jäivät karanteeniin. Toivuttuaan he matkustivat laivalla Parán osavaltioon.
Parássa eräs sosiaalityöntekijä oli pysähtynyt auttamaan heitä ja huomatessaan vaimon olleen oikea intiaani, oli työntekijä onnistunut saamaan valtion tukeman lentomatkan heille tänne Fortalezaan, mutta jostain syystä ei kuitenkaan kotiin Bahiaan asti. Matkalla heidän matkalaukkunsa olivat hajonneet ja heidän tavaransa nyt lentokentän säilytyksessä. He pyysivät tien vieressä rahaa bussilippuihin Fortalezasta Bahiaan.
Kertoessaan meille tarinaansa kuulosti se kuin suoraan elokuvan käsikirjoituksesta. Vaimo puhui intiaanikieltä. Marcelo tulkkasi hänelle. Lapset osasivat portugalia. He eivät osanneet ihan tarkkaan kertoa ikäänsä.
Kerroimme, että haluamme auttaa. Tulimme hakemaan kotoa pari hyväkuntoista matkalaukkua, jotka lahjoitimme heille. Matkalla ostimme myös ruokaa ja välipalaa koko perheelle. Josias otti mukaan pari autoaan ja piirustusvälineitä lapsille. Lapset leikkivät yhdessä tien pientareella, kun juttelimme vanhempien kanssa. ”Vien nämä lelut meidän uuteen kotiin,” yksi lapsista sanoi minulle.
Marcelo kertoi paljonko rahaa oli saanut kasaan bussilippuja varten. Summasta puuttui vielä reilusti yli puolet. Hän sanoi, että luotti siihen, että Jumala sallisi heidän päästä matkaan vielä samana päivänä, etteivät he joutuisi viettämään yötä kadulla. Kysyin Beneltä paljonko meillä oli käteistä mukana. Meillä sattui olemaan autossa juuri täsmälleen puuttuvan summan verran. Koimme, että Jumala halusi meidän olevan vastaus tämän perheen tarpeeseen.
Kertoessamme Marcelolle, että annamme heille tarvittavan summan, hän liikuttui ja repi pahvikylttinsä. ”Kiitos Jumalalle,” hän sanoi. Lapset olivat riemuissaan, kun pääsivät kuumasta paahteesta. Pian he olisivat uudessa kotikaupungissaan.
Vilkutimme heille, kun he lähtivät uusine matkalaukkuineen kohti uutta elämää. Muutaman päivän päästä saimme viestin Marcelolta: ” Ystävät, lemme perillä Bahiassa. Kiitos vielä kerran kaikesta. Jumalan siunausta.”