Suomen perustajaisien profeetallinen testamentti Suomen kansalle

Suomen itsenäistymiseen johtaneet vaiheet lähtivät liikkeelle Suomen perustuslaillisen autonomian aikana 1800-luvulla. Itsenäistymisen aatteellinen perusta kumpusi J. V. Snellmanin valtiofilosofisesta ajattelusta sekä fennomaanisen kansalliskonservatiivisen suomalaisuusliikkeen vaikutuksesta 1800-luvun jälkipuolen Suomen suuriruhtinaskunnassa, joka oli tuolloin Venäjän imperiumin osa. Kansallismielinen herännäisyys oli tässä fennomaanisessa liikkeessä oleellinen kristillishengellinen vaikuttaja. Suomenmielisestä fennomaniasta voit lukea enemmän kirjastani Kristittynä Suomessa (Kuva ja Sana, 2019).

Vuosina 1899–1905 vallinneen niin sanotun ensimmäisen sortokauden aikana venäläinen esivalta aloitti järjestelmällisen Suomen suuriruhtinaskunnan perustuslaillisen aseman tuhoamisen ja Suomen venäläistämisen. Tuolloin suomalaiset joutuivat pakosta ratkaisemaan, miten suhtautua tällaiseen esivallan taholta ilmenevään tyranniaan. Ei auttanut hokea, että ei tällaista täällä koskaan tapahdu. Jotkut suomalaiset edustivat myöntyväisyyskantaa, mutta toiset kokivat olevansa velvoitettuja passiiviseen vastarintaan, jotkut aktiiviseenkin vastarintaan. Syntyi vastarintajärjestö Kagaali ja varhainen aktivismi. Esiin nousi vaikuttajia kuten Konni Zilliacus ja Suomen aktiivinen vastustuspuolue.

Toinen sortokausi koettiin vuosina 1908–1917. Suomen venäläistämishankkeet jatkuivat entistä tuhoisampina. Suomalainen aktivistinen ylioppilasnuoriso päätti reagoida tilanteen edellyttämällä tavalla ja lähtökohdista, joista kirjoittaa K. A. Wegelius kirjansa Suomen leijona ja Saksan kotka (WSOY, 1938) sivuilla 43–44, seuraavasti:

”Nikolai II ja Venäjän kansa olivat toispuoleisesti kokonaan katkaisseet ne siteet, jotka aikaisemmin olivat yhdistäneet meitä hallitsijaamme. Venäjästä oli tullut meidän vihollisemme, ja se oli pysyvä sellaisena, niin kauan kuin sen valta oli murtumaton. Meidät tahdottiin väkivalloin sulattaa kansaan, jonka sivistystaso ja koko maailmankatsomus oli meitä tavattoman paljon alempana, mutta joka väenpaljoudellaan olisi meidät pian olemattomiin niellyt, kuten suureksi osaksi on käynyt kovaosaisten veljiemme Pohjois- ja Keski-Venäjällä. Koska kansallinen ja valtiollinen olemassaolomme oli siis suunniteltu tuhottavaksi, oli ainoa pelastuksemme irtipääsy Venäjästä, täydellinen itsenäisyys. Mutta se oli mahdollista vain Venäjän joutuessa sodassa tappiolle, minkä mahdollisuuden varalta Suomen kansan oli noustava olemassaoloaan turvaamaan.”

”Tämä itsenäisyyspyrkimys ja toimiminen sen toteuttamiseksi ei ollut rikollista, sillä yksinkertainenkin oikeusvaisto osoitti, että meillä suomalaisilla ei enää voinut olla mitään oikeudellis-siveellisiä velvollisuuksia Venäjää ja sen hallitsijaa kohtaan, koska meiltä oli vääryydellä riistetty miltei kaikki oikeutemme. Meitä vastaan oli Venäjän taholta julistettu sota…”

Prikaatikenraali evp. ja Suomen sotahistorian dosentti Pentti Airio puolestaan kirjoittaa teoksensa Walter Horn: Ensimmäinen jääkäri ja kylmän sodan Pohjola-aktivisti (Docendo, 2013) sivuilla 24 ja 25 seuraavasti:

”Marraskuun 17. päivänä 1914 julkaistiin sanomalehdissä keisarin vahvistama, niin kutsuttu ’marraskuun venäläistämisohjelma’, joka osoitti, ettei Nikolai II aikonut poikkeusoloissakaan tinkiä venäläistämisohjelmasta. Se vaikutti kuin pommi ylioppilaspiireissä. Ohjelman tavoitteena oli vallitsevan sotatilan varjolla lopettaa kansalliset laitokset ja kansalaisten erikoisoikeudet. Aktivistit alkoivat jo samana päivänä tavata toisiaan yhteisen liikkeen muodostamiseksi. Ratkaiseva askel oli 20. marraskuuta 1914 pidetty Ostrobotnian kassahuoneen kokous…”

Oli siirrytty uusaktivismin ja jääkäriliikkeen aikaan. Päätettiin hankkia sotilaskoulutusta Venäjän päävihollisen eli keisarillisen Saksan armeijassa. Tämän seurauksena muodostui Kuninkaallinen preussilainen jääkäripataljoona 27, tavoitteenaan kansallisen vapaustaistelun aloittaminen Suomessa, Jääkärimarssin henkeen.

Tosiasia on, että ilman aktivisteja, ensimmäisen maailmansodan syttymistä sekä Venäjän vallankumouksen tapahtumista Suomi ei olisi itsenäistynyt. Vuoden 1918 vapaussota teki Suomen itsenäisyydestä totta. Oikeassa Mediassa 4.2.2018 julkaistun artikkelini ”Vuoden 1918 sota oli Suomen vapaussota” ingressissä kirjoitan seuraavasti:

”Tammikuussa 2018 tuli täyteen 100 vuotta Suomen vapaussodan alkamisesta. Vuoden 1918 tammikuun lopulla alkanut ja lopputulokseltaan voitokas vapaussota on ratkaisevan tärkeä Suomen historian virstanpylväs, koska vapaussodan päättyminen Suomen hallituksen joukkojen voittoon ja vieraan vallan sotavoimien karkottamiseen Suomesta toteutti käytännössä sen kansallisvaltiollisen vapauden ja itsenäisyyden, jotka P. E. Svinhufvudin senaatti ja Suomen eduskunta olivat 6.12.1917 julistaneet.”

Lue Juha-Pekka Tikan 14.10.2020 päivätty Verkkouutisten artikkeli ”Jos 1918 oli sisällissota, miksi rauha tehtiin venäläisten kanssa?” , jonka ingressi toteaa näin: ”Professorin mukaan bolsevikit eivät aikoneet päästää Suomea käsistään”. Artikkeliin sisältyvä puolituntinen dokumenttielokuvavideo Sodan ja rauhan kasvot – Vapaussodasta Tarton rauhaan kannattaa katsoa ajatuksella.

Nuorsuomalainen perustuslaillinen konservatiivi Pehr Evind Svinhufvud lukeutuu Suomen kansallisvaltion merkittävimpiin perustajaisiin. Perustajaisiin lukeutuvat myös vanhasuomalainen Yrjö-Sakari Yrjö-Koskinen, nuorsuomalainen perustuslaillinen Leo Mechelin, sekä aktivistit kuten Kai Donner, Herman Gummerus, Edvard Hjelt, Jonas Castren, P. H. Norrmén, Martti Pihkala ja myöhemmin AKS-päällikkönä tunnettu Elmo Kaila.

Suomen itsenäistymisen kannalta keskeisessä roolissa olivat kansallismieliset perustuslaillisen passiivisen vastarinnan miehet Svinhufvudin johdolla, uusaktivistit ja jääkäriliikkeen toimijat. Talous- ja rahamiesten rooli sen sijaan oli silloinkin epäselvempi. J. O. Hannula kirjoittaa Suomen vapaussodan historia (WSOY, 1938) -teoksensa sivuilla 15–16:

”Monen Saksaan vihamielisesti suhtautuvan suomalaisen kanta johtui esim. sisäpoliittisista mielipiteistä tai jonkinlaisista kulttuurinäkökohdista; niinpä joku ranskan kielen opettaja saattoi olla fanaattinen ympärysvaltojen kannattaja. Sangen monen kunnon kansalaisen suunnistautumiseen eivät siis reaaliset syyt päässeet lainkaan vaikuttamaan. Teollisuus- ja liikemiespiireillä oli sen sijaan reaaliset syynsä: he halusivat ensi sijassa ansaita rahaa. Venäjän armeijan hankinnat tiesivät kultaista aikaa ’business’-miehille, ja kun maamme teollisuus muutenkin perustui suurimmalta osalta Venäjän markkinoihin, eivät nämä piirit suinkaan harrastaneet Suomen irrottamista sortajasta vaan päinvastoin mm. levittivät Ruotsissa ja Saksassa sellaista käsitystä, että Suomen itsenäistäminen tulisi johtamaan mitä tuhoisimpiin seurauksiin taloudelliselta kannalta”.

Etenkin Svinhufvudin ajattelu ja toiminta sortovuosina, itsenäisyyssenaatin johdossa, valtionhoitajana ja sittemmin presidenttinäkin olivat ratkaisevan tärkeitä ja edustavia Suomen kansallisvaltiollisen itsenäistymisen kannalta. Siksi juuri Svinhufvudin linjauksiin on syytä syventyä ja palauttaa mieliin niiden sisältämä ja nykysuomalaistenkin kannalta profeetallinen sanoma.

Lainaan seuraavassa professori Martti Häikiön teoksen Suomen leijona: Svinhufvud itsenäisyysmiehenä (Docendo, 2017) sivuja osoittamaan, mitä Svinhufvud korosti sortovuosina.

Sivulla 50, ensimmäisen sortokauden aikana vuonna 1903:

”Mutta hän [Svinhufvud] toivoi, että ’mitä vinhemmin iskut [laittomat venäläistämistoimet] putoilevat, sitä kiinteämmin yhtyvät kaikki suomalaiset puolustaakseen kulttuuriamme ja kansallisuuttamme tunkeilijoita vastaan…’”

Sivulla 61, ensimmäisen sortokauden päättyessä vuonna 1905:

”…’että kansa lujasti ja sitkeästi pysyy kiinni isiltä perityssä yhteiskuntajärjestyksessä, jonka perusteet pohjaltaan ovat perin kansanvaltaisia. Sillä muistettakoon, että se kansa, joka ei uskalla oikeuttansa puolustaa, se ei saa sitä pitää ja – mikä on tärkeämpi – se ei ole ansainnut saada sitä pitää.’”

Sivun 127 mukaan, vuonna 1914, Siperian-karkotukseen vietäessä, Svinhufvud ilmoitti uskovansa, että palaa vielä Suomeen ja että Suomen itsenäisyyden asia etenee ”Jumalan ja Hindenburgin avulla”.

Svinhufvudin mukaan ensimmäiseksi tulee luottaa ja uskoa Jumalaan, ja toiseksi tulee käyttää hyväksi mahdollisimman tehokkaasti todellisia geopoliittisia voimatekijöitä. Tämä tarkoittaa meille sitä, että suomalaisten pitää puolustaa kulttuuriaan ja kansallisuuttaan – jotka ovat velvoittavia todellisuuksia, eivät vain mielivaltaisia konstruktioita – tunkeilijoita vastaan. Ovat nämä tunkeilijat sitten panslavistisia venäläisiä tai islamilaisia maahanmuuttojihadisteja tai EU-multikultiglobalisteja.

Isiltä perittyä suomalaista ja länsimaista oikeus- ja yhteiskuntajärjestystämme täytyy uskaltaa puolustaa, yhtä hyvin sharia-islamisteja kuin kulttuurimarxilaisia Demla-juristejakin vastaan. Jos perinteistä oikeusjärjestelmäämme ei puolusteta, sitä ei myöskään ansaita ja se otetaan pois.

Svinhufvudin sanoma oli yhtä profeetallista 1930-luvullakin, kuten lainaukset professori Häikiön teoksesta osoittavat. Sivulla 560, pari vuotta ennen talvisodan syttymistä, vuonna 1937, Svinhufvud katsoi:

”’Minä näen kansan suurimman onnen ja menestyksen salaisuuden ahkerassa työssä ja uurastuksessa. Ja toivokaamme, että nykyinen suotuisa taloudellinen tilanne jatkuu, että saamme hyvät sadot, että puutavaramme pysyy hinnoissa ja että maasta löydettäisiin mineraaleja. Kansamme tulevaisuutta ei kukaan voi mennä ennustamaan. Mutta eräs asia on välttämätön: puolustustahtoamme on lujitettava ja puolustuskuntoamme lisättävä. Siksi epävarma on tulevaisuutemme. Hukka perii sen kansan, joka sitä ei tajua. Naapurimme varustautuu, meidän on tehtävä samoin. – Ja siinä sivussa pidettävä huolta invaliideistamme ja rintamamiehistämme. Loppujen lopuksi kansamme omasta kunnosta riippuu sen tulevaisuus. Lapsiin ja nuorisoon on istutettava luja siveellinen ryhti. Sitä osoitti kansamme sortovuosien aikana. Sitä tarvitaan nytkin ja vastaisina aikoina. Vain puolustustahtoinen, ahkera ja elintasoltaan korkea kansa voi vaalia myöskin henkistä pääomaansa ja kartuttaa sitä.’”

Sivulla 562, muutamaa kuukautta ennen talvisodan syttymistä, vuonna 1939:

”Svinhufvud osallistui kokoomuksen vaalifilmin tekoon keväällä 1939. Hänen oli määrä korostaa lopussa ’entiselle koetulle pohjalle rakentuvan ja kokoavan työn tärkeyttä’. Svinhufvud sanoi, että käsikirjoituksesta puuttui ’kokonaan kuvaus kirkosta ja hengellisestä elämästä. Jumalanpelko on koko kansamme henkisen ja siveellisen elämän perusta; kirkko oli sivistyksen levittäjänä ja ylläpitäjänä jo siihen aikaan, kun ei ollut muuta.’ Hän halusi sanoa: ’Tätä maata on rakennettu ja rakennetaan edelleen jumalanpelossa, isänmaanrakkaudella ja työllä, uutteralla työllä. Mutta sitä ei ole rakennettu vihamielisyydellä kirkkoa ja uskontoa vastaan, ei luokkataistelulla eikä omaisuudenjaolla.’”

Sivulla 573, välirauhan aikana vuonna 1940, Svinhufvud muistutti:

”’Meidän tulee seurata esi-isiemme esimerkkiä. Onhan kansamme jo ammoisista ajoista saanut kestää kovia kohtaloita, ja se on niistä kuitenkin selviytynyt. Onhan kansallamme ollut sotia ja vainoa, ruttoa ja katoa, mutta hädästä ja hävityksestä on sen aina uudestaan nostanut sen usko Jumalaan ja sen sitkeä työ ja sen lähimmäisenrakkaus. Siinä ovat ne ominaisuudet, joiden nojalla meidän täytyy selviytyä nykyisistäkin vaikeuksista.’”

Me opimme tästä sen, että ahkeran työnteon ja järkevän taloudenpidon arvoa on korostettava. Suomen maanpuolustusta on vahvistettava. Venäjä varustautui silloin Stalinin johdolla ja varustautuu nyt Putinin johdolla. Askelten kaiku on täsmälleen sama. Lapset ja nuoriso tarvitsevat lujaa siveellistä ryhtiä, eivät rappiollisen sateenkaari- ja gender-agendan opetusta kouluissa.

Jumalanpelon täytyy edelleen olla kansamme henkisen ja siveellisen elämän perustana. Jumala-usko, isänmaanrakkaus ja sosiaalinen mieli toisia suomalaisia kohtaan ovat niitä, mitä tarvitsemme. Antikristillinen sekularismi ja sosialistinen luokkaviha ja pakkotasapäistäminen tuhoavat Suomen. Jumalattomien rappiovoimien eteneminen on pysäytettävä niin kirkossa kuin yhteiskunnassakin. Nyt tarvitaan kristillissosiaalinen kansallismielinen ja konservatiivinen vastavallankumous.

Testamentti kansalleni (Stockholm, 1944) -teoksessaan Svinhufvud muistutti seuraavasti, seuraavien sivujen lainausten mukaan. Sivuilla 31–32, ”Kaksi vaihtoehtoa rajojemme järjestämiseksi tulevan rauhan yhteydessä” -kirjoituksessaan vuodelta 1943:

”Entä tulevaisuudessa vahvistuvan Venäjän kosto ja takaisinvalloitusmahdollisuudet?…Siihen vastaamme, että Suomi on se osa kadotettua Venäjää, jota Venäjän vallanpitäjät aina ovat kiihkeimmin halunneet takaisin…Aina Venäjän pyyteet maamme takaisin valloittamiseksi tulevat olemaan yhtä kiihkeät…Sillä kuta heikommat rajat ja varusteet meillä on Venäjää vastaan, sitä pikemmin on hyökkäys idästä odotettavissa…”

Sivuilla 39, 49, 50, 60 ja 62, ”Suomi kansainvälisen propagandan ristitulessa” -kirjoituksessa, yhdessä Martti Pihkalan kanssa, vuoden 1943 lopulta:

”Suomen kansan ja varsinkin sen valtiollista ja taloudellista elämää johtavan sivistyneistön on selvitettävä itselleen, mitä suomalainen kansallishenki meiltä nyt vaatii. Suomalaisen politiikan on ratkaisevasti noudatettava J. W. Snellmanin yli 100 vuotta sitten viitoittamaa kansallista suuntaa. Sen mukaisesti on valtakunnan kansalaisten ja kaikkien viranomaisten päätöksien oltava sellaisia, kuin Suomen kansan etu ja menestys vaatii ja on kansakunnan etu tinkimättä asetettava sekä ryhmien että yksityisten edun edelle. Kansainväliset vihollisvoimat hyökkäävät meitä vastaan kahdella rintamalla, kansainvälinen suur-kapitalismi ja sen etunenässä Englanti lännestä sekä kansainvälinen marxilaisuus, sen etunenässä Moskova idästä.”

”…Väestön lisääntyminen on ajan oloon kansamme olemassaolon peruskysymys. Kaikki syyt, jotka hidastuttavat kansan tervettä kasvua, on sen vuoksi mahdollisuuden mukaan poistettava…”

”…ja erityisesti tällä hetkellä ja lähitulevaisuudessa on tässä vaarallisinta se, että juoksevien talousasioitten hoitamiseen uppoutuneet ja suunnattoman työtaakan rasittamat suurliikemiehet eivät ennätä ajatella asiaa huomispäivää pitemmälle eivätkä katsoa, minkälaisiin poliittisiin vekseleihin pistävät nimensä, silläaikaa kun toiset joutilaammat pitävät ensi sijassa silmällä keppihevostensa laidunmaita.”

”…sillä me olemme varmoja siitä, että millään muulla pohjalla ei synny lujempaa taisteluhenkeä ja riemullisempaa voiton tahtoa, kuin juuri lujan Martti Lutherin uskon pohjalla. Tämä on ollut meidän paras ja ainoa kenttävarustuksemme ja linnamme silloin, kun kaikki muut tuet ovat pettäneet. Tällä samalla koetellulla pohjalla ovat myöskin meidän kaikki omat suurmiehemme, Snellman, Runeberg, Lönnroth ja Topelius seisoneet ja vakuuttaneet meille, että ilman sitä pohjaa kaikki ihmistyö raukeaa…kansaamme on kehotettava yhtymään lujaan taistelurintamaan, tekemään Juhana Vilhelm Snellmanin osoittamaa kansallista ja kansan kokonaisuutta rakentavaa työtä ja pysymään sillä isien uskon ja suomalaisen elämänkatsomuksen pohjalla, jonka kaikki suurmiehemme ovat hyväksyneet, ja joka pelastaa kansamme vielä tämänkin kerran joutumasta siihen kuiluun, johon vihollisemme kaukaa ja läheltä tahtovat meidät syöstä.”

Edellä esitetyissä Svinhufvud-lainauksissa 1900-luvun alkuvuosilta, 1930-luvun lopulta ja 40-luvun alusta tiivistyvät hyvin suomalaiset kansallisvaltiolliset henkiset ja hengelliset juuremme ja ne ihanteet, joiden yhä edelleenkin tulee olla profeetallisia johtotähtiämme.

Venäjä on edelleen imperialistinen ja Suomi on uhattu nyt kuten silloinkin. Geopoliittiset realiteetit eivät ole muuttuneet. Mitä heikompi Suomi sotilaallisesti on, sitä uhatumpi se on. Snellmanilainen kansallismielisyys on se, mikä velvoittaa edelleen. Kansakokonaisuuden rakentamisen tulee olla meidänkin ihanteenamme. Suomalaisen väestön kasvu on saatava käyntiin. Meidän tulee sanoa ei eutanasialle, sateenkaari- ja gender-ideologialle ja aborttikulttuurille, ja kyllä perinteistä perhettä tukevalle sosiaalipolitiikalle. Talousmiesten on sitouduttava kansallisen edun edistämiseen ja hylättävä rappiollinen raha ratkaisee -henki. On palattava Lutherin luterilaisuuteen, joka on ytimeltään klassisen kristillistä ja raamatullisen evankelista Jeesus-uskoa ja totista jumalanpelkoa.

Kaiken edellä todetun valossa kannattaa lukea myös Suomen Uutisten 24.11.2020 päivätty artikkeli ”Halla-aho pohtii vuoden 1939 tapahtumia: ’Kaikille suomalaisille, poliittiseen väriin katsomatta, oli selvää, että Suomi on heidän maansa eikä jonkun toisen maa’”, jonka ingressin mukaan ”Puheenjohtaja Jussi Halla-aho kirjoittaa Perussuomalainen-lehden kolumnissaan veteraaneista, maanpuolustustahdosta ja epäsovun kylväjistä”.

Tänään, runsaat 100 vuotta itsenäistymisemme jälkeen, Suomen uhkana ovat sekä potentiaalisesti imperialistinen Venäjä että globalistisen isänmaaton Davos-suurkapitalismi, joka ajaa avoimia rajoja ja pidäkkeetöntä maahanmuuttoa länteen ja käyttää liittovaltiohenkistä EU-eliittiä käsikassaranaan taistelussa kansallisvaltioita vastaan ja tukee erilaisia kulttuurimarxilaisia rappiopyrintöjä.

Jos 1900-luvun alussa meidän kansallista olemassaoloamme uhkasi kouriintuntuvan konkreettisesti venäläinen panslavistinen imperialismi, nyt 2020-luvulla kansallista olemassaoloamme uhkaa yhtä konkreettisesti globalistisen transhumanistinen ja EU-federalistisimperialistinen Great Reset -uudelleenasetusohjelma, jota sitäkin ajetaan poikkeusolojen varjolla. Nyt ajettavan ohjelman tavoitteena on pandemia- ja ilmastopoikkeusolojen varjolla lopettaa kansalliset laitokset ja kansalaisten erikoisoikeudet. Tämän ohjelman muodostaman uhan toteaminen on yhtä vähän minkäänlainen harhainen salaliittoteoriahoure kuin oli sortokausien venäläistämisuhan todellisuus ja sen silloinen toteaminen.

Historia ei ole Suomenkaan osalta loppunut, eikä Suomen itsenäisyys ole nytkään mitenkään annetusti aina vain vallitseva todellisuus. Me tarvitsemme nytkin sitä samaa päättäväistä kansallismielistä ja isänmaalliskristillistä vakaumuksellisuutta ja toimintatahtoa, jota osoittivat 1900-luvun alun itsenäisyysmiehet ja aktivistit, Vilppulan urhojen muistolle -marssin hengessä.

Pitäkäämme ennen kaikkea mielessämme Svinhufvudin profeetallisen testamentin sanat vuodelta 1943 hänen viitattuaan Martti Lutherin opettamaan uskoon ja luottamukseen, jotka kohdistuvat Herraan Jeesukseen Kristukseen:

”Tämä on ollut meidän paras ja ainoa kenttävarustuksemme ja linnamme silloin, kun kaikki muut tuet ovat pettäneet.”