Sokean yllättävä toivomus

Fanny sairastui kuuden viikon ikäisenä silmätautiin. Virheellinen silmähoito sokeutti hänet loppuiäkseen. Fannya hoitanut mummo kuljetti lasta paljon luonnossa ja kuvaili hänelle tarkasti kaikkea näkemäänsä. Niityn kukat ja linnut tulivat Fannylle tutuksi, samoin kauniit maisemat, auringon nousut ja laskut.

Mummo myös luki Fannylle paljon Raamattua. Tytön muisti oli poikkeuksellisen hyvä. Hän oppi Raamatusta ulkoa kokonaisia lukuja. Viisitoistavuotiaana Fanny meni New Yorkin sokeiden kouluun. Siellä hän oppi soittamaan pianoa, urkuja, harppua ja kitaraa. Myöhemmin hän opetti samassa koulussa englantia ja historiaa.

Jätettyään opettajan työnsä Fanny keskittyi kaikkein köyhimpien auttamiseen. Itsensä hän elätti kirjoittamalla. Kaiken lisäksi Fanny oli ensimmäinen nainen, joka käytti puheenvuoron Yhdysvaltojen kongressissa. Hänen puheensa käsitteli köyhien ja sairaiden auttamista.

Fanny koki voimakkaan herätyksen metodistikirkossa. Ensimmäisen hengellisen laulunsa hän kirjoitti vasta täytettyään 44 vuotta. Seuraavien 51 vuoden aikana lauluja syntyi jopa seitsemän päivässä. Kustantajat julkaisivat hänen laulujaan peräti sadalla eri taiteilijanimellä.

”On todella sääli, että Herramme ei antanut sinulle näkökykyä, vaikka hän antoi sinulle monia muita lahjoja”, eräs saarnamies sanoi Fannylle ääni säälistä ja myötätunnosta väristen.

Fanny vastasi: ”Jos olisin syntymähetkelläni saanut esittää yhden pyynnön, olisin pyytänyt saada syntyä sokeana.”

”Miksi?” kysyi hämmästynyt saarnamies.

”Siksi, että kun menen taivaaseen, ensimmäinen asia, jonka saan ikinä nähdä, ovat Vapahtajan kasvot!” Fanny huudahti iloisesti.

Vaikka Fanny oli sokea, hän ei ajatellut olevansa vammainen. Hän oli varma, että hänen kohdallaan sokeutuminen oli kuulunut Jumalan suunnitelmaan. Fanny uskoi myös tietävänsä, miksi Jumala oli hänelle tällaisen kohtalon antanut: ”En ehkä olisi halunnut laulaa virsiä Jumalan ylistykseksi, jos olisin ajatellut mielessäni maallisia houkutuksia”, Fanny selitti

Fanny näki kirkkaasti Jumalan rakkauden ja armon sekä Jeesuksen kuoleman ja ylösnousemisen merkityksen. Hänen laulunsa kutsuvat syntisiä, epäonnistuneita ja uupuneita saapumaan rohkeasti syntisiä rakastavan ja armahtavan Jeesuksen luo. Paavali sanoo 1. kirjeessään korinttolaisille, ettei hän halua tietään mistään muusta kuin ristiinnaulitusta Kristuksesta. Fanny ei halunnut kirjoittaa lauluja mistään muusta kuin syntisiä rakastavasta ja armahtavasta Jeesuksesta Kristuksesta.

Sokea Fanny on avannut lauluillaan kymmenien tuhansien ihmisten silmät näkemään sen, mikä elämässämme on tärkeintä. Hänelle Jeesuksesta kertominen oli kahden käden evankeliointia. Hän halusi auttaa heikkoja ja ahdistuneita sekä aineellisesti että hengellisesti.

Kun olen lukenut kertomuksia Fanny Crosbyn elämästä, olen joutunut toteamaan, että jos minä menettäisin näköni, niin tuskinpa pystyisin siitä kiittämään Jumalaa. Jos sellainen onnettomuus olisi Fannyn lailla kohdannut minua jo sylilapsena, niin minusta ei varmasti olisi löytynyt samanlaista tarmoa ja sitkeyttä köyhien auttamiseen ja evankeliumin julistamiseen.

Fannyn kaltaiset hengellisen työn sankarit saavat meidät helposti vertailemaan itseämme, taitojamme ja saavutuksiamme heihin. Tuloksena voi olla masentuminen ja sivuun vetäytyminen. Ei minusta ole sellaiseen. En pysty, En osaa. Turha edes yrittää.

Onneksi Jumala ei ole tarkoittanut, että me seuraisimme Fanny Crosbya. Että yrittäisimme olla ja toimia kuten hän teki. Jumala on luonut meidät kaikki erilaisiksi. Hän on varustanut jokaisen meistä erilaisilla taidoilla ja ominaisuuksilla juuri sen mukaan, mitä hän on suunnitellut tehtäväksemme elämämme mittaisella matkalla. Jokaista tarvitaan. Kaikilla on jotain annettavaa. Jokainen voi palvella omalla tavallaan ja samalla kertoa, mitä Jeesus hänelle merkitsee.

Minulla on kaikille vertailemiseen taipuvaisille lisää hyviä uutisia. Meidän ei tarvitse palvella, ponnistella ja olla hengessä väkeviä kelvataksemme Jumalalle. Hän rakastaa meitä Jeesuksen tähden aivan tällaisina. Niinpä kaikki se, mitä teemme ja saamme aikaan, on vain tulosta siitä kiitollisuudesta, jonka Jeesuksen armo ja rakkaus meissä synnin kahleista vapautetuissa synnyttää.

”Me rakastamme, koska Jumala on ensin rakastanut meitä”, sanotaan 1. Johanneksen kirjeen 4. luvussa. Me palvelemme, me autamme, me lohdutamme, me rohkaisemme, koska Jeesus on pelkästä armosta antanut meille tulevaisuuden ja toivon.

Turvallisia ja armollisia hetkiä Hyvän Paimenen hoidossa, kalliisti lunastettu ystäväni!