Eduskuntavaalien tuloksesta europarlamenttivaaleihin

Puolue, jota vielä muutama hetki sitten pidettiin – täysin asiattomalla ja herjaavan vihapuheenomaisella tavalla – arvomarginaaliin lukeutuvana epäinhimillisenä ääripuolueena ja natsismiin jotenkin liittyvänä, kaksinkertaisti edustajamääränsä saaden 17,5%:n suuruisen kannatuksen Suomen kansan keskuudessa. Kuten Heikki Porkka muistuttaa Oikean Median vaalianalyysiblogissaan ”Ajatuksia vaaleista” 15.4.2019, nykyisillä perussuomalaisilla oli vuodesta 2017 alkaen 17 paikkaa eduskunnassa ja nyt paikkoja on 39 eli 22 paikkaa enemmän kuin edellisenä mielekkäänä vertailuajankohtana.

Ilmiömäinen kannatuksen kasvu kohdistui nimenomaan tähän aiemmin 17-edustajaiseen ryhmään ja sen poliittiseen aatteeseen. Perussuomalaisista kesällä 2017 merkillisen vehkeilyn seurauksena loikanneet niin sanotut uusvaihtoehtolaiset siniset kansanedustajat pyyhkiytyivät kokonaan pois eduskunnasta. Äänestäjät eivät antaneet hallituksessakin edustettuina olleille sinisille minkäänlaista kannatusta.

Eduskuntavaalien tulos ilmaisee osaltaan jotakin siitä, mitä käsittelee Helsingin Sanomien ”Suomen politiikassa muhii mullistus – tuoreen tutkimuksen mukaan edessä voi olla konservatiivinen käänne, jos nukkuvat äänestäjät heräävät” -artikkeli 1.5.2018.

Vaalien tulos osoittaa, että äänestäjien eli suomalaisten mukaan perussuomalaiset ovat selkein kansalliskonservatiivinen ja sananvapautta puolustava muutosvoima, jonka painoarvo on nyt pakko tunnustaa suomalaisessa politiikassa. Perussuomalaiset, lähes Suomen suurin puolue, on nyt pakko ottaa todesta. Perussuomalaiset edustavat, kuten kansanedustaja Laura Huhtasaari totesi jo presidentinvaalien jälkeen tammikuussa 2018, ”uutta normaalia” sekä Suomessa että Euroopankin näkökulmasta tarkasteltuna. Kuvaavaa on, että Jussi Halla-aho oli koko maan ja Helsingin kovin ääniharava ja Laura Huhtasaari koko maan suhteellisesti kovin ääniharava saatuaan 10,4% kaikista oman vaalipiirinsä hyväksytyistä äänistä.

Muissakin puolueissa on hyviä konservatiivitoimijoita. Iltalehden ”Eduskuntavaalit 2019: Tulospalvelu” -artikkelissa havainnollistetun ja Iltalehden vaalikonevastauksiin perustuvan arvokartan mukaan uuteen eduskuntaan valituksi tulleet kristillisdemokraattien ja kannatusromahduksen kokeneen keskustan edustajat sekä jopa useat valitut kokoomusedustajatkin ovat kauttalinjaisesti jonkinlaisia konservatiiveja. Eduskunnan kaikkien konservatiivien olisi nyt joka tapauksessa viisainta toimia ja vaikuttaa yhteen hiileen puhaltaen.

Hyvää analyysiä tämänhetkisestä vaalienjälkeisestä tilanteesta tarjoaa dosentti Olli Pusa artikkelissaan ”Eduskuntavaalien jälkeen” Oikeassa Mediassa 24.4.2019.

Merkille pantavaa on, että SDP voitti vaaleissa niukasti suurimman puolueen aseman, mutta historiallisiin vaalivoittoperinteisiinsä nähden tuhoisan surkealla tuloksella. SDP:llä ei ole lainkaan vahvaa mandaattia minkäänlaiseen poliittisohjelmalliseen käskyttämiseen, muista punavihreistä – muutamista lisäpaikoistaan huolimatta – puhumattakaan, vaikka valtamedia on jo toisin esittänyt. Jotta suhteellisuudentaju säilyisi, on hyvä pitää mielessä, että perussuomalaisilla on suurempi eduskuntaryhmä kuin vasemmistoliitolla ja vihreillä yhteensä. Ilmasto- ja genderhulluus eivät saaneet kansalaisilta mitenkään varauksetonta kannatusta, päin vastoin.

Nyt ovat hallitusneuvottelukuviot meneillään. Suomeen syntyy joko sellainen hallitus, jossa perussuomalaiset ovat mukana Suomen kannalta realistisen terveellisine kynnystavoitteineen tai sitten ilman perussuomalaisia sellainen hallitus, joka ajaa maan lopulliseen kriisiin, johon väistämättä johtavat SDP:n, vihreiden ja vasemmistoliiton utopiavaalilupausten toteuttamisyritykset yhtä hyvin laittoman maahanmuuton, niin sanotun ilmastonmuutoksentorjunnan, energiapolitiikan kuin taloudenkin sektoreilla.

Eduskuntavaalit on käyty ja tulos on selvillä, mutta poliittisyhteiskunnallinen prosessi jatkuu täydellä höyryllä. Uusi eduskunta joutuu jossakin vaiheessa esimerkiksi käsittelemään kysymystä viharikoslainsäädännön ottamisesta Suomen lakiin ja tällöin kaikkien konservatiivien ja perinteistä länsimaista sananvapautta puolustavien kansanedustajien on vailla minkäänlaisia harhakuvitelmia ymmärrettävä, mistä on kyse. Jos vihapuheen ja viharikoksen käsitteet säädetään rikoslakiin, ovat seuraukset totalitaarisen tuhoisat todellisen sananvapauden kannalta. Seuraukset ovat tuhoisat, koska, kuten Sananvapaus uhattuna Suomessa (Kuva ja Sana, 2018) -kirjassani osoitan, viharikosjuridiikka on peräisin neuvostovenäläisestä ja marxilaiskommunistisesta oikeusajattelusta ja -käytännöstä.

Jotkut ovat viime aikoina eri yhteyksissä vakavasti todenneet, että nyt tulee ehdottomasti pitää mielessä varoittavana esimerkkinä 1930–1940-lukujen pelottavat tapahtumat otettaessa kantaa siihen, millaisia poliittisia suuntauksia ja lainsäädäntöhankkeita on syytä kannattaa ja millaisia vastustaa. Tämä on hyvä kehotus: pidetään mielessä, mitä kyseisinä vuosikymmeninä tapahtui esimerkiksi viharikosteemaan liittyen.

Kannattaa lukea huolellisesti tuore Ville Ropposen ja Ville-Juhani Sutisen Luiden tie: Gulagin jäljillä (Like, 2019) -kirja, joka selostaa rauhan, rajattoman kansainvälisyyden ja tasa-arvon arvoperustan nimeen vannoneen Neuvostoliiton vanki- ja keskitysleirien saariston, Gulagin, historian, etenkin Stalinin vuosien 1928–1953 ajalta. Kirjan tekijät muistuttavat teoksensa sivuilla 147 ja 159–160, että varsinkin Stalinin aikana korostui Neuvostoliiton rikoslain niin sanottu 58. artikla vuosilta 1927 ja 1934. Artiklan mukaan pelkkä mielessä oleva aikomus jo tekee henkilöstä rikollisen. Stalinin vuoden 1936 perustuslain artikla 135 puolestaan rajasi sananvapauden ”sosialistisen kanssakäymisen” normien mukaisuuteen.

Juuri näitä sananvapausrajoitus- ja viharikosperusteita käytettiin – täysin orwellilaisesti –  avittamaan etenkin Stalinin suurten puhdistusten aikana 1937–38 toimeenpantuja massamurhia, sekä muun muassa Ukrainan kulakkitalonpoikien kansanmurhaa, Holodomoria, joka tietoisen tarkoitushakuisesti ja bolsevikkien luokkaviha- ja luokkataisteluteorioiden motivoimana johdettiin Moskovasta ja jonka toteutti Ukrainan NKVD, saldonaan noin 7 miljoonaa kansanmurhattua ukrainalaista vuosien 1930–1932 aikana. Stalinin kaikkien toimenpiteiden ja etenkin hänen aikaisensa Gulagin eli vanki- ja keskitysleirien saariston piikkiin on laskettavissa noin 20 miljoonaa murhattua. Tämä kaikki siis jo ennen Hitleriä, Hitlerin aikana hänen poliittisen SS-organisaationsa johtaman tuhokoneiston esikuvana ja Hitlerin ajan jälkeen.  

Luiden tie -kirjan lisäksi kannattaa lukea myös Unto Parvilahden Berijan tarhat: Havaintoja ja muistikuvia Neuvostoliitosta vuosilta 1945–1954 (Otava, 1958), Avraham Shifrinin Vankileirien maa (Kuva ja Sana, 1981) sekä Aleksandr Solzenitsynin Gulag: Vankileirien saaristo (Silberfedt, 2012).

Pane merkille, että Neuvostoliiton rikoslain edustamalla ajatusrikosjuridiikalla ja vihapuhe- ja viharikoslainsäädännöllä sananvapausrajoituksineen oli merkittävä välineellinen rooli siinä, että edellä viitatun kaltainen helvetillinen – yhdessä muiden kommunistihallintojen kuten Maon Kiinan ja islamilaisten hallintojen kanssa kvantitatiivisesti tarkasteltuna maailmanhistorian helvetillisin – murhahallinto saattoi pysyä vallassa ja toimia niinkin pitkään ja tuhoisasti kuin Neuvosto-Venäjällä toimi ja edelleen toimii esimerkiksi kommunisti-Kiinassa.

Ja muista: tämä kaikki tapahtui ”vapauden, veljeyden ja tasa-arvon” sekä kansainvälisyyden ja vihapuheenvastustuksen nimissä ja ylipursuavan ihmisystävyyden ja rakkauden humaanilla tarkoituksella! Muistele siis 1930-40-lukuja ja totea, että rajattomalla internationalismilla ja viharikoslainsäädännöllä on vihaiset, murhanhimoiset ja veriset juurensa. Luiden tie -kirjan sivulla 64 viitataan siihenkin, että nimenomaan neuvostojohtajat ja etenkin Stalin sovelsivat laajamittaisia väestönsiirtoja ja -vaihtoja tehokkaana hallitsemismenetelmänä ja kansakuntien kansallisen omaleimaisuuden tuhoamisen menetelmänä.

Näitä 1930-40-lukujen juridisia ja väestönvaihdollisia neuvostointernationalistisia ulottuvuuksia kannattaa muistella nyt, kun EU-internationalistit ja -globalistit ajavat yhtä hyvin muualla Euroopassa kuin Suomessakin tarmolla viharikosjuridisia pyrintöjään ja avointen rajojen maahanmuuttohankkeitaan. Tätä taustaa vasten tarkasteltuna dosentti Olli Pusan 11.4.2019 päivätty Oikean Median artikkeli ”Seuraava maahanmuuttaja-aalto tulee jo kesällä?” on vakavaa luettavaa. EU:lla ja YK:lla on väestönvaihtosuunnitelmansa.

Europarlamenttivaalit käydään Suomessa sunnuntaina 26.5.2019. Europarlamenttivaalien tärkeyttä perustelee osuvasti Laura Huhtasaari 24.4.2019 päivätyssä Oikean Median artikkelissaan ”Miksi europarlamenttiin?” ja 22.4.2019 päivätyssä lyhyessä videossaan ”EU-vaalit 2019”. Toukokuisissa europarlamenttivaaleissa on koko Euroopan näkökulmasta kyse juuri tästä: ”Eurovaaleista odotetaan kansallismielisten ehdokkaiden ja puolueiden läpimurtoa”.

Europarlamenttiin voi nyt hyvinkin muodostua suuri kansalliskonservatiivinen ja Euroopan historiallisia kristillisiä perinteitä puolustava puolueryhmä, Euroopan kansojen ja kansakuntien liitto -ryhmä, joka kykenee tuntuvasti vaikuttamaan sisältä käsin EU:n rakenteisiin ja poliittisiin linjauksiin. Suomen Uutisten 21.4.2019 artikkelissa ”Euroopan unionista kansallismielisten valtioiden yhteisö – Saksan AfD rakentaa Isänmaiden Eurooppaa” lainattu taloustieteen professori ja AfD:n kärkiehdokas Jörg Meuthen lausuu selkeästi:

”Taistelemme viimeiseen asti poliittista korrektiutta vastaan! Se tietää sitten sitä, että lunta tulee tupaan, mutta asioista on puhuttava niiden oikeilla nimillä. Olipa kyseessä sitten laiton maahanmuutto, rikollisuus tai vaikkapa sukupuolihulluus, professori innostuu.”  

Selkeä tilannekuva on myös italialaisilla, Suomen Uutisten 22.4.2019 artikkelin mukaan: ”Italian Liitto marssittaa eurovaaliehdokkaiksi eurovastaisia ja hamuaa keskuspankin kultaa italialaisille – maan eurovastainen taistelu valmistellaan huolellisesti”.

Unkarin pääministeri Viktor Orbán puolestaan toteaa asioiden perimmäisimmän ytimen seuraavasti, About Hungary -sivuston 5.4.2019 päivätyssä artikkelissa. Keväisissä europarlamenttivaaleissa on kyse siitä, pysyykö Eurooppa eurooppalaisena ja siitä, että me päätämme: Haluammeko puolustaa kristillistä eurooppalaista kulttuuria vai antaudummeko lopullisesti multikulturalismille?