Osaanko olla eläkkeellä?

Olisi aika siirtyä eläkkeelle.

Vuosi kului.

Mainittu aika on nyt.

En vain oikein ole sisäistänyt mitä eläkkeellä oleminen on. Eikä kait perheenikään ole oikein sitä ja tätä aiheeseen liittyvää tajunnut.

Iskä, kuules: kun nyt kerran olet eläkkeellä, niin kuka sut nyt palkkaa työhön?  Eihän sulta onnistu ihan vain olla?

Julia näin ihmetteli ja kyseli. Taisin vastata, että ihan on kiinnostavaa seurata, jos joku tarvitsisi eläkeläistä työvoimiinsa.

PÄIVÄKIRJAMERKINTÄNI

palauttavat mieleeni tilanteet, joissa alkaen hallituksen puheenjohtajan ja minun välisistä kohtaamisista keskusteluineen päätyen Radio Patmos-kollegoihin ja heidän minulta pyytämiinsä joihinkin evästyksiin radion toiminnassa, kaikessa tällaisessa on   lisääntyvästi hallitsevana elementtinä eläkeläisen lopullinen työtehtävistä   luopuminen – vaan ei sentään erakoituminen.

Keskusteluissa on eri tilanteissa esiintynyt myös jotakin semmoista mainintaa kuin positiivisesti hallittu työsuhteen loppuminen.

Puheenjohtajan ajatuksissa on joitain kertoja sekä suullisesti että kirjallisesti ehdotettu tilannetta, jossa ”käsien päälle panemisessa … perustaja julkisesti siunaisi työnsä jatkajat, joka toimenpide välitettäisiin sekä olemassa oleville ja uusille, tuleville tukijoille rohkaisevana, velvoittavana, uskoa tulevaisuuteen valavana   liikkeenä”.  – Näin taltioin pääkaupungin linja-autoaseman Scandicissa minulle esitettyä. Arvostan suuresti kaunista toivomusta ja kiitollisella kunnioituksella siitä kerron.

Tällaisin evästyksin olen pyrkinyt toimimaan ja vaikuttamaan. Perustamani Patmos kun ei ole ollut vain minun ja perheen toimeentulon takaava työpaikka, vaan kutsumus, jonka korkein merkitys on ollut kristikunnan pienemmällä kulmalla jotensakin jouduttaa Kuninkaan paluuta.

Puuttuvaista on työni ollut, vaan jos yksikin on voitettu taivaaseen, sillä yhdellä on merkitystä pelastettujen täyden luvun kokoamisessa.

ERITYISRAKKAUTENANI RADIO PATMOS

Työn alla valmistumassa olevissa muistelmissani (kustantaja on sellaisia toivonut ja   pyytäen ehdottanut) käytän jonkun verran sivutilaa referoimaan kristillisen radion vaikutusta koko elämääni – alkaen 14 v ikäisen radioamatöörin lassoamisesta kristillisen lähetysradion aalloilla pelastusratkaisun hetkeen. Tämä sijoittui IBRA Radion kollektiiviedustajana toimivan Helsingin ruotsinkielisen helluntaiseurakunnan Filadelfian erään torstai-illan ”verkon vetämisen” hetkeen.

Siitä alkaen paloin Vapahtajalleni Herralle Jeesukselle Kristukselle – samoin myös kristillisen radion aatteelle. Alkaen lähetysradiosta kaukaisissa maissa, päätyen kristillisen, evankelioivan suomalaisen radion perustamiseen.

Suuresti kunnioittamani hengellinen isäni ja opettajani Ensio Lehtonen kuuli radiovisiostani ja innostui aiheesta. Vaikka hänen aikanaan ei ollut mitään edellytyksiä suomalaisen kristillisen radion perustamiseen, Lehtonen kannusti minua kirjoittamaan KIPINÄssä muistini mukaan pari vuotta jatkuneen sarjan. Esittelin maailman tärkeimmät kristilliset lähetysradiot esirukousten ja uhraamisen kohteiksi suomalaisille kristityille. Samalla kannustin rukoustyöhön yleisradiomonopolin murtamiseksi ja tien avautumiseksi yksityisille kristillisille radiokanaville Suomessa.

Sitten koitti Radio Dein aika, ja vaikutus, josta syntyi Radio Patmos.

Työssämme oli tuohon aikaan monipuolisesti hallinnossa mukana dipl.ins. Seppo Tuominen.

Mieleeni on lähtemättömästi sijoittunut ylhäältä säädetty kohtaaminen Tuomisen kanssa.

Tapansa mukaisesti veli Tuominen jälleen kerran saapui silloisiin toimistotiloihimme, mukanansa kahvimakeata koko henkilökunnalle. Syömisen nautinnon kuitenkin ylitti ja ohitti insinöörin suullinen kertomus siitä, missä oli hetkiä aikaisemmin ollut mukana.

Seppo Tuominen oli läheinen ystävä Rostamoille, pariskunnalle, joka on jäänyt   suomalaisen sisälähetyksen historiaan kansakuntamme ensimmäisen, totaalisesti kristillisen, vapaan, kaupallisen radioaseman RADIO DEIN – sittemmin koko maamme kattavan Dei-verkon – näkijöinä ja perustajina.

Sepon kuvaus siitä, missä oli ollut mukana, oli niin painavaa ja vaativaa asiaa, että kun vierailu päättyi ja insinööriveljeni lähti patmostiloista, jäi vain kerran, pari haukattu wiener lähes täyden kahvikupillisen rinnalle. Raportoitu visio puhutti niin kovasti, että välipala ohittui. Oli kohdattava seuraava kuulemisen vuorossa oleva.

Ja mikä oli kerrottava visio?

Sepon sanoilla lausuttuna: ”Leo – näen, että seuraava kristillinen radio Suomen niemellä on oleva Radio Patmos! Nyt työhön, veli Leo – olet itse saanut herätyksen uskoon kristillisen radion välityksellä. Nyt työhön perustamaan Patmos lähetysradiota Suomeen! Herra sen tekee – siitä minulla on ollut Kirsin tämänpäiväisestä kohtaamisesta alkaen vahva, vahva visio hengessäni!”

OMAAKIN VISIOTA RADIOON LIITTYEN

Tietenkin koko patmosradiotyö on taivaallisen näyn toteutuvaa tulosta.

Kun katselen kaikkein vanhimpia radionäkyyni liittyviä muistiinpanoja – vahasmonisteita ja sen semmoista 1970-luvulta lähtien; määrällisesti vaatimaton postituslistamme käsitti tuohon aikaan hieman päälle kaksisataa nimeä! –   huomaan, että jo tuolloin kuvailen ”taivaallista näkyä kristillisestä radiosta Suomeen” visiona, joka ”yhdistäisi Kristuksen hajalla olevaa, valitettavaa keskeistä kilpailua harjoittavaa seurakuntaruumista”, ”herätysten ja koetusten kokemuksista syntyvän historiallisenkin opetuksen tarpeessa elävänä, ja juuri siksi radiota tarvitsevana tilanteena”.

Miksi radiota tarvitsevana – ja miten kristillistä radiota hyödyntävänä tarpeena ja tilanteena?

Kristillinen radio on minulle ollut sekä hengellisen heräämiseni kehto että ympärilläni elävien lähimmäisteni iankaikkisella evankeliumilla koskettaja.

Olen edelleen maailmanlaajan kristillisen radioverkoston suurkäyttäjä.

Valtavimman, raamatullisimman, syvimmän, ravitsevimman opetusantini olen saanut elämäni jokaiseen tarpeeseen ja tilanteeseen kristillisen lähetysradion – ja tuoreimmin nyt internetin ja podcastien – välityksellä.

Olen onnellinen, että olen Radio Patmoksen perustamisen myötä saanut perustaa saarnatuolin, josta saarnataan sadoille tuhansille suomalaisille – pakanoille niin kuin pyhille! – kaikkia ihmisten luomia rajoja ylittävää täyttä evankeliumia.

TAIVAALLISET LYHYTAALLOT

Radioelämäni reitti ja reitin pituus ja maisemien moninaisuus ihmetyttää vieläkin minua ajatellessani elämäni matkaa.

Ensiksikin nuoruuteni dx-radiokuunteluharrastukseeni johtaneet vaikuttajat.

Kaukaisten radioasemien kuuntelemisen harrastus ja siinä rinnalla niin sanotun radioamatööritoiminnan piirteet olivat seurausta lähisukulaismiehen, radioinsinööri Ole Burmeisterin vaikutuksesta minuun. Sallithan tilaa yhdelle elämäni kiitostilitykselle.

Olen yksinäisen äidin sotalapsipoika. Syntynyt 1942.

Kaltaisiani isättömiä lapsia oli sotavuosilta paljon.

Vanhempani olivat tunteneet toisensa joitakin vuosia ennen sotaa. Jossakin muodossa heidän ystävyytensä syventyi rakastavien seurusteluksi. Tuolloin elettiin   vuosien 1939/40 vaiheissa.

Äiti oli syntynyt useampilapsiseen merenkulkuinsinöörin ja kotiäidin perheeseen.  Äidin sukujuuret löytyvät ruotsinkielisestä Siuntiosta; työpöytäni, jolla olevalla tietokoneella kirjoitan tätä tekstiä, jota luet, on vastatusten ikkunaseinää, jossa ikkunoitten välissä riippuu joitakin äitini maalaamia tauluja, yhdistävänä motiivina hänen lapsuutensa ja nuoruutensa maisemat ruotsinkielisellä Länsi-Uudellamaalla.  Yhdessä taulussa on Siuntion kirkko ja kirkkomaata, jossa on äitini viimeinen leposija. Oman perheeni kanssa hoidamme edelleen äitini hautaa Siuntiossa.

Palaan mainitsemaani radioharrastukseeni – erityisemmin sen ensimmäisiin vaiheisiin – seuraavilla kappaleilla tekstiäni.

Aili-äitini Ellen sisko oli avioitunut Ruotsiin. Hänen ja Nils Helströmin kohtaaminen ja rakastuminen on aivan oma ihmetarinansa – niin pitkä ja moninaisen kaunis, ettei se mahdu tähän kertomukseen. Kertomuksen alku sijoittuu sotavuosiin.

Kuusivuotiaana sain vierailla ensimmäisen kerran Ellenin ja Nilsin luona Ruotsissa.  Heidän silloisessa maalaiskodissansa Mälaren järven rannalla löysin eräänlaisen maallisen paratiisin – kaikkea mitä sota-ajan jälkeisestä ostoskorttien Suomesta puuttui, sitä oli Ruotsissa – kunhan oli mammonan ostovoimaa. Sitä oli kohtuullisen paljon Ellenin lapsettomassa kodissa.

Helströmeillä oli talonsa olohuoneessa erikoinen AGA radiovastaanotin. Keski- ja pitkäaalloille oli tarjolla yksi kerros taajuuksia – mutta lyhytaalloille oli kuusi kerrosta taajuuksia – ja niiltä löytyi (kiitos erinomaisen ulkoantennin!) tusinoittain   radioasemia ohjelmineen kaikkialta maapallolta. Nils harrasti sekä radioamatööriutta että kaukoasemien kuuntelua. Hän opasti minut harrastuksensa pariin. Nilsiä Jumala käytti oman elämäni ikuisuuteen saakka ulottuvassa muokkaamisessa.

Radioaallot herättivät ja yhdistivät minut taivaalliseen pelastusevankeliumiin.

KUN AJAN VIISARIT OSOITTIVAT PELASTUKSEN AIKAA

Ruotsin helluntailaiset olivat aloittaneet lähetysradiomission. He valmistivat radio-ohjelmia lähetyskenttiänsä varten, ostivat kenttämaitten kaupallisilta radioasemilta ohjelma-aikaa, ja evankelioivat kansoja radiolla. Toki ohjelmia valmistettiin myös ruotsin kielellä, ja kun ei Ruotsin valtion radiomonopoli antanut käyttöön riittävän runsaasti lähetysaikaa, ohjelmia alettiin radioida valtioista, joista onnistui hyvä kuuluvaisuus Ruotsissa – sellaisilla radioilla, jollainen oli Helströmeillä. Varakkaassa Ruotsissa sellaisia vastaanottimia oli lähes rajattomasti.

Ahmin lyhytaaltolähetyksiä. Helströmeillä oli ratsuhevonen. Hauskaa oli oppia ratsastamaan – mutta hauskinta oli kuunnella koko maailmaa lyhytaalloilta.

Sitten alkoi kuulua ohjelmaa – taivaastakin.

Tätini ja hänen miehensä eivät olleet niinkään uskonnollisia. Kuitenkaan minulle ei asetettu rajoituksia sen enempää kuunnella kristillistä helluntairadiota kuin käydä Strängnäsin helluntailaisessa Filadelfiakirkossa.

Sitten oli edessä palautuminen synnyinmaahan Suomeen.

Hypähdän pitkän aikaloikan helsinkiläiseen osoitteeseen Albertinkatu 31.

Lähestyin neljättätoista syntymäpäivääni.

Strängnäsissa olin siis löytänyt tieni Filadelfia helluntaiseurakuntaan. Äitini tilasi kotiimme ruotsinkielistä Hufvudstadsbladet sanomalehteä. Tapoihini kuului lukea lehteä ilmoituksia myöten – ja katsopas! Kirkollisten ilmoitusten palstalla löytyi nimi FILADELFIAKYRKAN. Suuntauduin sinne. Aluksi vain kotiuduin ulkonaisesti kokousmenoon, josta löysin saman raikkaan hengellisen laulun ja musiikin, johon olin tottunut Strängnäsissa.

Vaan tapahtui sitten enemmänkin.

Eräänä torstai-iltana Pyhä Henki teki minusta – uskonnollisesta nuorukaisesta – syntisen, niin syntisen, että tiesin olevani kadotuksen oma, ellen antaisi Herran Jeesuksen Kristuksen pelastaa itseäni.

Filadelfiaseurakunnan apulaispastori Edwin Nyqvist ”kalasti” minut etulavan alla olevaan niin sanottuun rukoushuoneeseen.

RADIKAALIIN PELASTUSELÄMÄÄN – JA SITTEN…

Olin tuohon saakka eletyn elämäni aikana ollut uskonnollinen – Jumalaan ja Kristukseen uskova, kulttuurikristitty, rukoileva nuorukainen.

Ruotsissa olin kokenut eräänlaista herätystilaa, ja olihan minua kutsuttu ratkaisun paikalle useinkin sikäläisessä Filadelfiassa – mutta vasta nyt, Edwin-pastorin lempeässä mutta selkeän raamatullisessa otteellisuudessa, käsitin, mihin uskova äitinikin oli rakastavasti pyrkinyt ohjaamaan minua, kun iltarukouksiin ajoittain upposi tilanne, jossa äitini kysyi, tahtoisinko itse puhua Jeesukselle omin sanoin ääneen ja tunnustaa syntejäni ja kiittää Jeesuksen pelastavasta verestä.

Miten jatkui Hengen tiellä elämiseni?

Koin Filadelfian hengellisesti kotinani.

Ruotsinkielinen pääkaupunkilaisväestö oli niin sanottua hyvin voivaa väkeä – oma kotini oli köyhä, ja sosiaalisesti taisin olla seurakunnan nuorista kaikkein vähäväkisin ja kenties köyhin. Olin yksinhuoltajan lapsi – kaiken lisäksi aviottoman äidin lapsi.  Lienen ollut ainoa laatuani Filadelfiassa. Minua ei mitenkään työnnetty johonkin ulkopuolisuuteen, päinvastoin. Seurakunnan nuoria uskon tiellä opastavia miehiä vieraili kodissani, äitinikin iloksi ja rakennukseksi. Mutta silti -.  Itse aloin kokea vierautta seurakunnassa. Olin köyhän kodin isättömänä kasvattina jotenkin poikkeava suhteellisen hyvävaraisista Suomen pääkaupungin ruotsinkielisistä helluntailaissuvuista.

Oli toinenkin seikka, joka vaikutti olemiseeni Albertinkadulla. Kysymys vesikasteelle menemisestä.

Ei minua painostettu, ei mitenkään. Mutta tiedostin rakastavan hengellisen huolenpidon tilastani ja tulevaisuudestani kasvavan ja syvenevän – ja toki uskovan vesikasteella katsottiin olevan merkitystä omaan hengelliseen tilaani. En saattanut uskoa näin. Mutta Filadelfia oli hengellinen kotini – kuka kodista lähtisi, ja hengellisesti ottaen, mihin lähtisi?

Kohtasin Filadelfiassa – erityisemmin musiikki-illoissa – joitakin reilusti miehen iässä olevia uskon veljiä – luterilaisia, joiden hengellinen koti oli lähinnä Tähtitorninkadun Lähetyskirkossa. Kirkon toiminta oli osa Suomen luterilaisen kirkon virallista lähetysjärjestöä. Veljet tutustuivat minuun lähemmin, käsittivät, etten ollut kastattanut itseäni ja koin kastekysymyksen jopa vaikeana, ratkaisemattomana, ja kutsuivat minua Lähetyskirkkoon. Seurasin kutsua.

Tähtitorninmäellä tutustuin nopeasti Lähetyskirkon ruotsinkielisen työn vastaaviin veljiin, pastoreihin PER WALLENDORFF ja MIKAEL SANDELL. Minulla oli läheisiä ystäviä Filadelfiassa, mutta Lähetyskirkossa koin täydellisen läpimurron sellaiseen veljeyteen, jossa koin ensimmäistä kertaa elämässäni olevani – täydellisesti hengellisessä kodissa. Filadelfiassa oli aikanani huomattavan paljon niin sanottuun bättre folkiin lukeutuvien rikkaitten kotien jäseniä. Lähetyskirkossa ei tällaisia eroja todettu. Erikoismaininnan lausun insinööri PER BENGT ANDERSSONISTA. Hän oli minua enemmän kuin kaksikymmentä vuotta iäkkäämpi – mutta omistautui hengelliseen ohjaukseeni yhdellä kertaa kuin veli ja isä. Oli toisiakin. OLE HOLMBERG, joka työskenteli Suomen kirkon ruotsinkielisen toiminnan kustannusliikkeessä FÖRSAMLINGSFÖRBUNDETISSA.

Oleen liittyen muutama sana.

Kristittynä olin saanut radiorakkauteni rinnalle toisenkin rakkauden – kristillisen kirjan. Luin ja luin ja luin. Minulle kirja ei ollut kuitenkaan pelkästään lukemisen väline – minulle kirja oli kokemisen väline, fyysisesti. Saatoin kirjakaupoissa kuin punniten ja joskus hyväillen pitää yhdellä käynnillä käsissäni kymmeniä kirjoja: kokea niitten fyysinen todellisuus ja – rakastua kokemaani.

Ole tajusi jotakin tästä rakkaudestani kirjoihin. Kun hän kustannusliikkeessä tuli hetkiin, jolloin Ratakadulla olevan suuren kirjatilan pölyjä alettiin pyyhkiä ja muutenkin siivota hyllyjä, hän kutsui minut työhön. Olisi minulle jotakin maksettukin. Mutta tein työni ilmaiseksi – siksi, ettei vain joku toinen tulisi tilalleni ja saisi koskettaa ja siivota tuhansia kirjoja. Sananen vielä Olesta. Veli alkoi opiskella teologiaa, hänet vihittiin papiksi ja hän suoritti mittavan raamattu-uskollisen teologin päivätyön seurakunnissa ruotsinkielisellä Pohjanmaalla. Hän kirjoitti kirjan elämästään ja näkemyksistään – muistaakseni nimeltä Varför? Därför!  Eli suomennettuna Miksi? Siksi? Oli elämys lukea kirjansa sivuilta tapahtumista ja kokemuksista, joihin oma nuoruuteni kristillisyyskin sitoutui.

Aika virtaa kuin hiekka tiimalasissa.

Kirjoittaessa(kin) tulee tunnistaa rajat – sen, miten pitkiä lukuja lähimmäinen jaksaa lukea ja ehkä kiinnostuakin lukemastaan.

Kiitos yhteydestä tekstini merkeissä – tähän saakka.  Onnellinen olen, jos viitsit ja jaksat kanssani seuraavankin blogiluvun verran.