Kastamattomat kädet

Kiireisenä miehenä Iivana Suuri ei ehtinyt vaimoehdokkaita katsastamaan. Niinpä hän antoi avustajilleen ja neuvonantajilleen tehtäväksi etsiä itselleen hallitsijan arvolle sopiva puoliso. Huolellisen etsinnän ja tutkimisen tuloksena Iivanalle suositeltiin, että hän ottaisi puolisokseen Bysantin viimeisen keisarin Konstantinos XI:n veljentyttären Sofia Palaiologoksen. Iivana piti ajatusta erinomaisena.

Iivanan ongelmat eivät kuitenkaan päättyneet, vaikka myös Kreikan hovissa Iivanan ja Sofian avioliittoa pidettiin hyvänä ajatuksena. Häitten vietolle oli nimittäin eräs ehto. Iivanan piti antaa kastaa itsensä Kreikan Ortodoksisen kirkon jäseneksi. Tästäkin päästiin viimein sopimukseen, ja kaiken piti siis olla kunnossa.

Vaan eipä ollut vieläkään. Kun Iivana saapui viidensadan urheimman sotilaansa saattamana Kreikkaan kastettavaksi ja morsiantaan noutamaan, ilmeni uusi ongelma. Iivanan sotilaat olivat vannoneet seuraavansa Iivanaa kaikkialle, joten myös he halusivat ottaa saman kasteen kuin suuresti ihailemansa suuriruhtinas.

Niinpä sovittiin, että Iivanalle sekä myös hänen sotureilleen järjestetään pikainen kasteopetus. Sen aikana esille nousi jälleen uusi ongelma: kirkko ei hyväksynyt jäsenikseen palkkasotureita. Mikäli Iivanan henkivartiosto aiottiin kastaa, sen piti ensin luopua sotilaan ammatistaan. Tämä taas ei sopinut sen enempää Iivanalle kuin hänen sotilailleenkaan.

Suunniteltuja häitä ei toki peruttu näin mitättömästä syystä. Iivana ja Kreikan ortodoksinen kirkko selvisivät hankalasta tilanteesta taitavasti rakentamallaan kompromissilla. Niinpä mahtava kastejuhla, jota saapui katsomaan tuhansia uteliaita, voitiin viimein järjestää. Iivana kastettiin juhlallisin seremonioin. Myös kaikki hänen viisisataa sotaurhoaan kastettiin, mutta se tehtiin kuitenkin pienin rajauksin.

Tarina kertoo, miten täysissä varusteissa olleet viisisataa sotilastaan marssivat pappien ja piispojen saattelemana sekä juhlavieraiden ja valtavan ihmisjoukon katsellessa Välimeren aaltoihin kastettaviksi. Yksi toisensa jälkeen sotilaat kastettiin upottamalla heidät veden alle. Kastehetkellä jokainen heistä kuitenkin nosti oikean kätensä ja siinä olleen miekan korkealle ilmaan niin, ettei se joutunut veden alle. Tällä tavalla jokaisen sotilaan käsi ja siinä ollut miekka jäivät kastamatta, ja mies saattoi kastettunakin jatkaa entiseen tapaan soturin ammattiaan.

Kun me otamme vastaan Jeesuksen kutsun, meillä voi olla kiusaus jättää jotain asioita hänen kokosydämisen seuraamisensa ulkopuolelle. Meillä voi olla mielitekoja, tapoja tai salaisia paheita, jotka me haluamme edelleen säilyttää.

Eikä kyse välttämättä tarvitse olla edes asioista, jotka olisivat jollain tavalla pahoja tai tuomittavia. Sinänsä hyvistä asioista on vain tullut meille niin mieluisia ja luovuttamattomia, että ne ovat päässeet luiskahtamaan meidän sydämemme ja Jeesuksen väliin.

Kun Jeesus Matteuksen ja Luukkaan evankeliumeissa kutsuu erästä miestä opetuslapsekseen, tämä vastaa: ”Herra, anna minun ensin käydä hautaamassa isäni.” Silloin Jeesus sanoi hänelle: ”Seuraa minua! Anna kuolleiden haudata kuolleensa.”

Tylyltä kuulostavalla vastauksellaan Jeesus ei suinkaan tuominnut isän hautaamista. Hän haluaa vain alleviivaten muistuttaa meille jokaiselle, mikä on elämässämme asioiden oikea tärkeysjärjestys.

Saman asian me voimme lukea vuoden 1948 katekismuksen ensimmäisestä luvusta, jonka otsikko on: ”Elämämme kallein asia”. Sitä seuraava teksti opettaa meille: ”Jumalan ja Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen tunteminen ja Jumalan lapseksi pääseminen on elämämme kallein asia.”

Siunausta elämääsi ystävä! Muistetaan, mikä on elämämme kallein asia, ja ketä seuraamaan se meitä kutsuu!