Suurmiehiä ja surumiehiä

Katselen Martin Buberin kirjaa. Kannessa on maalaus mustapukuisesta miehestä: tulipunainen tukka, kainalossa toorakäärö, kasvoilla surullisen vaativa katse. Vieressä on poika: hänelläkin tulipunainen tukka, kainalossa pieni toorakäärö, pienellä naamalla sama surullisen vaativa katse. Pienempi painos isäänsä.

Muistelen Charlie Chaplinin elokuvaa ”Poika”. Chaplinin Kulkuri on joutunut ottopojan holhoojaksi. Jauhesammuttimen kokoinen tenava pitää häntä täysin isänään ja on omaksunut kaikki ”isänsä” eleet, juhlallisen totisuuden, kävelytavan ja muut pikkupiirteitä myöten.

Isä on pikkupojan ensimmäinen suurmies. Isi on vahvin. Isi tietää kaiken. Meidän isi on viisaampi kuin kaikki muut.

Psykologit kutsuvat vaihetta symbioottseksi. Poika samaistuu isäänsä, joka on hänen elämänsä turva, kaikkivoipa, kaikkitietävä. Tämä vaihe on äärettömän tärkeä. Siinä luodaan luottamus auktoriteettiin ja perusluottamus elämään yleensä. Miehen kuva alkaa muotoutua positiivisena.

”Lapsia on pöytäsi ympärillä kuin oliivipuun juurella oliivipuun vesoja Ps. 128:3. Erivuotisia ja erikokoisia, mutta kaikki ”isi-oliivipuun” näköisiä.

Mutta on isiä, jotka jättävät lapsensa. Sellaisia jotka kostavat eron ottaneelle vaimolle lasten kautta, eivät ota näihin enää yhteyttä. Lasten tapaaminen kun olisi vaimollekin pikkuinen loma. On elatuspinnareita. On kypsymättömiä miehiä, jotka eivä halua lainkaan kantaa vastuuta perheestä ja lapsista. Viihdeteollisuus tavallaan ihannoi sen kaltaisia kuin Uuno Turhapuro, joka touhuaa vain omia projektejaan, vaimo pärjätköön miten taitaa. Oli mies miten renttu tahansa, niin ”kyllä naiset silti tykkää”. Nämä ovat surumiehiä. Näitä löytyy myöhemmin yksinäisinä vanhainkodeista. Ei kukaan käy katsomassa, ei edes lapset.

Lasse Heikkilä kuvaa tätä tragediaa Suomalaisessa messussa:

Koulut miesten käy pojat keskenään

ilman aikuista ketään.

Naisen ruumiista kaikki tiedetään

muttei sielusta mitään.

Nuo miehet, jotka vastuutaan ei pysty kantamaan,

ei isää ehkä itsekään oo tulleet tuntemaan,

ja ken ei saa, hän ei voi antaakaan.

Kaikki kaksikymmentäseitsemän USA:n presidentin murhaajaa tai murhaa yrittänyttä ovat olleet  isättömiä. Luottamus esivaltaan on murentunut. Tilalle on tullut katkera kapinointi ja kosto kaikkia auktoriteetteja vastaan. 

”Onko selittämätön epävarmuus syy lapsettomuuteen?” kysyy eräs kolumnisti. Hänen mielestään syy on naisten päätöksissä. Usein syytetään elämän epävarmuutta, työttömyyden pelkoa, jopa ilmastonmuutosta.

Hei,  väitän, että se selittätätön epävarmuus on miesten puolella. ”Ei sitouduta ainakaan vielä. ” ”Katsotaan mitä tästä tulee”. Täytyy ensin olla sitä ja sitä..” Mutta kyllä nainen haluaa lapsen, jos vain olisi luotettava ja uskollinen kumppani vierellä.  Jotkut naiset jopa tekevät lapsen, vaikka selvästi yksinhuoltajuus on edessä. Tyttöjäkin isättömyys tunnevammauttaa. Yksinhuoltajaäiti ei ehdi tukea häntä.

Eksyinkö pois puheenaiheesta? Haluan vienosti muistuttaa, että se on nainen, joka tekee miehestä isukin.

Erään statistiikan mukaan nelikymppisistä miehistä Suomessa kolmannes on lapsettomia, naisista runsas viidennes. Pyöreästi laskien 30 miinus 20 on noin kymmenen prosenttia. Eli kymmenen prosenttia miehistä on tehnyt lapsen enemmälle kuin yhdelle naiselle ja ne kolmekymmentä prosenttia ei kenellekään.

Monet ovat todenneet, että suomalaisilla nuorilla miehillä on huono itsetunto. Kun katsoo joskus nuorison mesoamista raitilla, niin eivät ne pojat yritä tehdä vaikutusta tyttöihin. He yrittävät tehdä vaikutusta toisiin jäbiin.

Nuorilla naisilla vasta huono itsetunto onkin. Olen kuullut Porissa ja Genovassa eri ihmisltä ja eri kulttuureista saman iskemisohjeen: ”Älä kokaan sano naiselle, että hän on kaunis. Se ylpistyy. Korkeintaan sano, että sulla on nätit silmät. Sehän ei ole valhetta.” Ja nainen, jolle ei koskaan ole sanottu mitään positiivista, ajattelee: tuo sentään hyväksyy minut. Ihmetteleekö nyt joku miksi naiset rakastuvat renttuihin, jotka latelevat valheellisia kohteliaisuuksia ja teeskentelevät taitavasti vakavaa sitoutuneisuutta.

En usko että työpaikalla skabaaminen hoitaisi ja korjaisi naisen huonoa itsetuntoa. Joku on syöttänyt tässä asiassa harhaista elämänohjetta.

Seksuaalinen vallankumous on repinyt pohjan miehen ja naisen aviosuhteelta, kun se on asettanut rakkauden, kiintymyksen, uskollisuuden ja lojaalisuuden sijaan seksin – ylimainostetun seksin. Seksi ei ole pitkämileinen, se käyttäytyy usein sopimattomasti, muistelee kokemaansa väärää, kadehtii, ei piittaa totuudesta, ei se kaikkea peitä, ei usko, toivoo vääriä asioita, eikä kärsi mitään. Seksi ei kestä vaan häviää. Voiko mies luottaa naiseen,  joka asettaa seksin kaiken edelle? Entä nainen?

Kun katselee katukuvaa, millaiset naiset ovat tulleet äideiksi, eli tehneet jonkun miehen isäksi, niin lastenvaunuja työntävät ovat usein pienikokoisia. Minulla on tunne, ettei mies ota elämänkumppanikseen ja lastensa äidiksi naista kauneuden mukaan. Ei oppineisuuden eikä rahojenkaan. Jopa ei seksikyydenkään mukaan. Mies haluaa naisen, jota hän arvelee voivansa hallita s.o. turvallisen naisen.

Hyödyllistä luettavaa toisen sukupuolen ymmärtämiseksi voisi olla ”Mars ja Venus” – käytännön psykologian kirjat  (älä unohda Raamattuakaan). Yllättävä esimerkki: naisen ei välttämättä kannata sanoa miehelleen, että naapurilla on kaunis kukkamaa. Mies ajattelee tähän tapaan: ”Mitä hän tarkoittaa? Pitäisikö minun tehdä jotain, mennä lapioimaan maata, käydä ostamassa taimia, just kun tulin töistä? Mitä hän minulta odottaa…?” Nainen, anna miehelle rauhallisella ajalla johtotehtäviä, hän tykkää niistä.

Jos minä olisin Väestöliitto, pistäisin pystyyn”Isukki-kampanjan”.

– Elämntehtävänä isyys

– Tätä porukkaa vartioin minä!

– Kysykää ensin isiltä

– Kulta, haluan monistaa sinut, tulisitko lasteni äidiksi?

– Isukki on kodin kunkku!

– Tahdon vakavasti isäksi

– Isin poppoo

Jne.

Taivaan Isä, jonka asemaa jokainen isän ja lapsen suhde kuvastaa

– Siunatkoon kaikkia Suomen isukkeja ja isukeiksi haluavia!