Hiljaisin ja tuntemattomin ja unohdetuin: veli Ole – Kuusi vuosikymmentä – kuusi hengen jättiläistä osa 5/6

OLE SIBERG oli Hengen mies.  Oli hän paljon muutakin – ajallisesti ja aineellisesti laskelmoiden.

Ole työskenteli Strömbergin sähkötehtaalla. Hänellä oli puolenkymmentä kerrosta käsittävän keskisuuren helsinkiläisen kivitalon talonmiehen vastuut. Hän ja hänen vaimonsa omistivat ja hoitivat tuon ajan yritysihmettä, sähkömankeliasemaa.  Mankeleita oli kaksi, käytössä aamusta iltamyöhään. Kaiken jo mainitun lisäksi Ole teki keikkoja suurella jännittävällä erikoiskuormurilla.

Ajallisesti Sibergit olivat menestyvää väkeä. Perhe muodostui vanhemmista ja yhdestä lapsesta, tuolloin ylioppilasikää lähestyvästä fiksusta nuorukaisesta.

Kaikki perheessä olisi ollut tuon ajan mittapuilla arvioituna taloudellisesti hyvin menestyvän perheen luonnollista etenemistä yhdestä hyvästä päivästä seuraaviin hyviin päiviin.

Ole oli kristitty mies. Perheen ainoa uskoa tunnustava ja kristillisyydessä kokosydämisesti elävä jäsen. Uskonvakaumuksensa tähden perheessä pahasti vainottu ja pilkattu kristitty mies.

ÄITI ja minä olimme vierailleet Sibergeillä usein. Jokin kaukainen sukulaisside yhdisti rouva Sibergin ja Mellerien jonkun haaran.

Mainitsin jo Sibergien taloudellisen hyvinvoinnin. Rouva Siberg piti hyvin paljon Leo-pojasta. Kaksi, joskus kolmekin kertaa kuukaudessa kävimme kylässä Sibergien luona. Kun palasimme Kapteeninkadulle, oli kantamuksina mitä herkullisinta syötävää, usein myös jokin minulle ostettu upouusi vaatekappale. Minulle erityisen makoisia olivat omassa kodissa harvinaiset Ekbergin arvoleipomon pullat ja wienerleivät.  Puhumattakaan omenaleivoksista.

Vierailut eivät kuitenkaan olleet pelkkää iloa ja makoista tunnelmaa.

Rouva Siberg oli elämän arvoissaan hyvin antikristillinen. Kirjaimellisesti hän vihasi Kristusta ja kaikkea vakaumuksellista kristillisyyttä. Aivan erityisellä vihalla hän suhtautui puolisonsa kristillisyyteen. Provosoimalla ja riitaa haastamalla rouva Siberg alisti ja häpäisi ja pilkkasi puolisonsa uskoa.

Ole oli oppinut ottamaan vastaan loukkaukset ja riitojen haastamiset hymyillen ja   rauhaa rakentavia sanoja viljellen.

Ole luki paljon Pyhää Raamattua – suurikokoista ilmeisesti vihkiraamattuna perheeseen tullutta Jumalan Kirjaa. Olella oli tapana vetäytyä makuualkovin etäisimpään kulmaukseen. Sinne ei ollut katseyhteyttä olohuoneesta eikä juuri muualtakaan asunnosta.

Mutta kun Ole rukoili – ja hän rukoili paljon ja useasti, melkein äänettömästi ja pitkään – silloin Sibergien asunnossa hengellinen pommisota laukaistiin liikkeeseen.

”Det är de där andemakterna” – ”Ne ovat ne henkivallat” – näin Ole tapasi todeta enempi itsekseen kuin toisille paikalla oleville sanottuna.

Sitten Ole siirtyi hiljaisena ja hiljaisesti wc:hen. Ainoaan tilaan Sibergien kodissa, jossa saattoi rukoillen rukoilla.

”Nyt selkiää taas ilma ja nyt voi hengittää!”

Tämä oli ties miten monta kertaa kuulemani rouva Sibergin tokaisu. Usein rouva löi nyrkkisarjoja wc-oveen.

Nyt on syytä kytkeä tämän blogini otsikkoon ja pyrkiä motivoimaan, miksi Ole Siberg on tähänastisen elämäni kuudesta ”hengen jättiläisestä” yksi.

SIBERGIEN koti oli minun kodittomuuteni kuukausina väliaikainen kotini.

Kodittomuuden kuukauteni?

Olen kerran, parikin aiemmissa blogeissani kertonut miten äitini Aili, hänen sisarensa Martta ja minut häädettiin Kapteeninkadun vuokra-asunnosta. Herra Lappalaisen, vuokranantajamme, tytär avioitui, ja hänen isänsä ja äitinsä tahtoivat antaa avioparille häälahjaksi elinikäisen asunto-oikeuden B-portaan huoneisto 26:een.

Meidän kolmikollamme oli 6 viikkoa aikaa etsiä uusi asunto.

Onnistuminen tuohon aikaan nimenomaan edullisilla vuokramarkkinoilla – luksusasuntoihin ei meillä ollut varoja –  oli verrattavissa astumiseksi lakkaamattomaan painajaisuneen. Äiti ja Martta etsivät asuntoa, ottivat omalomaa työstä ja etsivät kaksin verroin intensiivisemmin kuin muutamaa päivää aikaisemmin. Turhaan. Asuntomarkkinoilla ei ollut tarjolla mitään, johon minun perheeni maksukyky olisi ulottunut.

Meni viisi viikkoa.

Meni kuudes viikko.

Oli seitsemännen viikon perjantai-aamupäivä, kun kantajat tulivat.

Kolme rotevaa miestä varustettuina kaikenlaisin hihnoin ja kantovälinein. Toki meillä oli pakattu ja pyritty tekemään nyyttejä nyyttien päälle. Tulos ei näyttänyt kovin edustavalta.

Muuttomiehet olivat asiallisia – sääliviäkin. Äidiltäni kysyttiin, oliko meillä varastoa tai autotallia tai muuta suojapaikkaa huonekaluillemme, ja ennen kaikkea pikkutavaroille pusseissa ja kasseissa ja laatikoissa. Vastaus oli kieltävä.

Tuohon aikaan käsiteltäessä häätöjä kansankielellä oli tapana sanoa, että ”heitettiin asukkaat ja omaisuudet pihalle”. Sinne omaisuus ja ihmiset päätyivät.

Keli oli räntäinen.

Patjat, tyynyt, kaikki vedelle arka oli armottomasti asetettu miten sattuu pihalle.  Äitini ja Martta-siskonsa olivat kauhun lamauttamia. Rukoilivat räntäsateen loppumista – ja rukousvastaus tulikin. Kuin ihmeen kautta räntäsade lakkasi.

Asunto oli runsaassa tunnissa kannettu tyhjäksi Mellerien omaisuudesta.

Herra Lappalainen saapui jonakin hetkenä pihalle. Hänelle oli ilmoitettu asunnon olevan tyhjä. Näen hänet seisomassa muuttokuormamme vieressä, kauhistuneena ja äänettömänä. Lopulta hänen on pakko avata suu ja kysyä tärkeä kysymyksensä: ”Jos asumisestanne on jäänyt pahoja jälkiä, millaisia tahansa, niin oletteko valmiit allekirjoittamaan kustannussopimuksen asunnon täydellisestä pesusta? Te siis maksatte kaikki puhdistukset ja ennalle saattamiset asunnossani.”

Herra Lappalaisen askelissa oli pihalle saapunut joku lastensuojelun virkamies – nainen. Hän tiesi häädöstä ja halusi tarkistaa, minkälainen on lapsiin kohdistuva vaikutus. Hänelle selvisi, että lapsia on vain yksi, ja muistelen tiedon ilmeisen selvästi tuottaneen helpotuksen tunnetta. Yhden lapsen kanssa kun aina selviää – jos lapsia olisi vaikka kolme olisi tilanne aivan toinen. Äitini kysyi, millä tavalla toinen? Keskustelukumppani vastasi, että moisessa tapauksessa lapset vietäisiin kaikki johonkin kasvatuslaitokseen tai muualle, missä vain olisi tilaa. Ilmeisesti lapset erotettaisiin toisistaan.

Tilanne pysyi tasaisesti ennallaan pari viikkoa. Minulle järjestyi sekä yöpaikka että läksyjen tekemisen paikka useammassa tuttavaperheessä – usein sain oleskella Sibergien kodissa, myös Forsströmeillä, muutamassa muussa paikassa. Päiväsaikaan olin joko koulussa tai pihalla.

Hauskuus oli totisesti kaukana tuosta ulkoiluseikkailusta.

OLE SIBERG puuttui tapahtumiin.

Ole väitti kuullensa taivaallisen äänen vaativan – todella: ei vain kannustavan tai kehottavan – vaan vaativan ”kuin sotilaskomentaja” tekemään kaikkensa, jotta Mellerit saavat katon päänsä päälle.

Ole koki seuraavansa taivaallista ääntä siinä mitä tapahtui.

Ole käveli Suomen ruotsinkielisen ykkössanomalehden Hufvudstadsbladetin toimitukseen. Siellä hän kertoi ”pihalle häädettyjen” tarinan. Lehdessä kiinnostuttiin, ja toimittaja sekä valokuvaaja saapuivat Kapteeninkadun pihalle tekemään reportaasia.

Tuona päivänä räntää satoikin rajusti. Vierailusta syntyi muutaman palstan levyinen kuvajuttu, jossa näkyi räntäisessä ilmassa oleva peitetty huonekalumassamme.  0tsikossa luki suomeksi käännettynä siihen suuntaan, että kodittoman perheen poikalapsi tekee läksynsä lumirännässä pihalla.

En osaa sanoa, oliko asialla enkelien lisäksi ihmisiäkin, mutta niin kulki johdatus, että kaupungin viranomaiset tarttuivat HBL:n juttuun ja ottivat yhteyttä äitiini kysellen, mistä päin kaupunkia kaipaisimme asuntoa. Kuvittelen muistavani, että virkamiehillä oli valmiinakin yksi osoite. Äitini kertoi vuosia myöhemmin menneensä aivan sekaisin kuullessaan tarjolla olevasta asunnosta. Hän oli valmis heti tekemään millaisen vuokrasopimuksen tahansa.

”Taivaan Isä järjesti tuon asunnon. Miksi minä olisin alkanut temppuilla ja vaatia asunnon näkemistä tai muuta. Olin valmis heti kirjoittamaan vuokrasopimuksen.  Näin tapahtuikin. Seuraavana aamuna saimme kaupungin kuljetusautossa kyydin Torkkelinkadun ja Pengerkadun kulmauksessa olevaan kauniiseen monikerroksiseen kivitaloon. Talo oli kaiken lisäksi suhteellisen uusi, rakennettu ehkä juuri sodan alla.”

OSASINKO kiittää iltarukouksissa hyvää Jumalaa koti-ihmeestä? Totta totisesti.  Olimme jälleen kolmikko: äiti Aili, hänen nuorempi Martta-siskonsa, minä Leo Martin Torsten.

Ja pian meitä olisi yksi lisää … neljä asukasta ihanassa kivitalon asunnossa.  – Tämän vielä tässä blogissa kerron.

Torkkelinkadun viereisessä puistikossa ratsupoliiseilla oli tapana pitää taukoa.  Rakastin hevosia. Unelmoin saada joskus oppia ratsastamaan. Sellaista ihmettä odottaessani kävin ihailemassa poliisihevosia niitten lepoparkissa Pengerkadun poliisiaseman tontilla.

Sain harjata poliisihevosia. Sain puhdistaa ja tehdä tallitöitä. Äitini antoi minulle vapauden tällaiseen – kunhan huolehtisin aina ennen kaikkea läksyjeni hoitumisesta.  Jos kokeissa tulisi huonoja numeroita, niin siihen päättyisi hevospojan ura.

Pengerkadun poliisiasemalla ei ollut vain ratsupoliisin pysäkki. Asemalla oli myös tila, johon tuotiin irtolaiskoiria. Koiria pidettiin tilassa jonkun aikaa, jos joku etsisi kadonnutta lemmikkiänsä. Kun kysyjiä ei ollut, niin jonkun ajan jälkeen poliisi ampui koiran, ja sen ruumis vietiin lämpökeskukseen poltettavaksi.

Tietenkin minä paikallistin ”koirasiirtolan”. Palvelin karvaturreja sekä rapsuttamalla, ulkoiluttamalla että antaen korppuja ja muuta käsiini tullutta koiralle passelia syötävää.

Ja sitten se tapahtui – rakastuminen!

Rakastuminen ei ollut yksipuolista. Sekarotua oleva terrieri-pystykorva rakastui minuun. Ihan totta! Äitini kuuli tästä romanssista. Heikkona hetkenä – näin hän selitti vieraille – hän suostui ainakin ajattelemaan, miten olisi, jos Leo saisi koiran, juuri tuon kahdensuuntaisen rakkauden toisen osapuolen, omakseen kotiimme. Poliisissa suostuttiin viikon pituiseen koeaikaan; jos koira ei onnistuisi kodissamme, saisin tuoda karvaturrin takaisin, ja siinä se.

Turri tuli. Asettui heti kotiinsa. Sai nimen – Tessu. Ja eli koiranani muistini mukaan viisi vuotta. En pysty sanoin kertomaan onnea ja iloa ja vastuullisuutta ja tuhatta muuta tunnetta, jotka Tessu toi elämääni. Tessu sairasti vaikean kasvaimen, joka leikattiin, ja koki hän yhtä ja toista muutakin vastoinkäymistä. Sitten silmät sokeutuivat. Ja sitten poliisin eläinlääkäri löysi vakavan kasvaimen, jota ei voisi leikata.

Eräänä päivänä tein elämäni raskaimman kävelyn lemmikin kanssa. Takaisin Pengerkadun poliisiasemalle: reittiä, jota olimme kerran tulleet. Asemalla teki poliisihevosten merkeissä visiittejä poliisin eläinlääkäri. Lempeä mies. Olin sopinut hänen kanssansa, että hän lähettäisi Tessuni taivasmatkalle. Saisin olla paikalla pitämässä Tessua vaikka sylissäni, kun matka alkaisi. Ja näin tapahtui. Monet ovat lohduttaneet minua ja väittäneet Tessun olevan paratiisissa odottamassa minua, kun minun aikani jättää tämä maa tulee kohdalle.

MUTTA mihin katosi Ole Siberg palstani loppusivuilta?

Jokunen vuosi tässä kuvatusta ajasta eteenpäin tuli se kesäinen torstai, jolloin Albertinkadun Filadelfiakirkon katumuspenkillä tein ensimmäisen tietoisen ratkaisun seurata Jeesusta elämäni loppuun – vaikka maailman ääriin. Lähetyskutsu oli sijoittunut henkeeni. Jollakin vierailulla Sibergien luona – vai vierailivatko he meidän luonamme? – kuiskasin Olelle kutsumus salaisuudestani.

”Jo, det där anade jag länge sen…” – ”Tuon aavistin kauan sitten.”

Sanoi Ole ja pyyhkäisi kyyneliänsä. Eikä hän näyttänyt surulliselta, vaikka itkikin pitemmän tovin.