Joko uskonpuhdistus saavutti roomalaiskatolisen kirkon?

Erot ovat yhä todellisia

Lainaan evankelikaalista johtavaa katolilaisuuden tutkijaa Leonardo De Chiricoa, joka tiivistää olemassa olevat ja yhä voimassa olevat olennaiset erot seuraavasti:

”1500-luvun protestanttinen uskonpuhdistus oli Jumalan liikehdintä, joka vahvisti uudelleen löydetyn raamatullisen evankeliumin, jonka keskiössä on Kolmiyhteisen Jumalan arvovalta Raamatun ilmoituksessa (Sola scriptura – yksin Raamattu); Jeesuksen Kristuksen työn riittävyys (Solus Christus – yksin Kristus); pelastus lahjana niille, jotka uskovat (Sola fide – yksin uskosta); ja kutsu elää Jumalalle ja palvella Häntä kaikessa mitä teemme (Soli Deo Gloria – Jumalalle yksin kunnia).

Roomalaiskatolilaisuus vastusti näitä totuuksia ja tuomitsi niistä kiinni pitävät. Vatikaani II jälkeen Rooman asenne muuttui hiukan. Äänensävystä tuli ystävällisempää ja jakolinjat ovat hämärtyneet. Tästä huolimatta roomalaiskatolilaisuus EI ole sitoutunut yksin Raamattuun, yksin Kristukseen, yksin uskoon ja sen hartauselämää ei ole pyhitetty yksin Jumalalle.

Roomalaiskatolinen evankeliumi on erilainen kuin raamatullinen evankeliumi. Yhtään ei-raamatullista dogmia, käytäntöä tai rakennetta ei ole hävitetty, vaikka niitä on saatettu uudelleen muotoilla ja kehittää. Uskonpuhdistus ei ole ohi. Kyse on yhä evankeliumista. Kaikkien, jotka haluavat pitää totuudesta kiinni, tulisi olla perillä ainakin jostain siitä mitä roomalaiskatolisuus edustaa.”

(Chirico: Why Evangelicals Must Engage Roman Catholicism; Vatican Files 1.5.2020)

Chirico muistuttaa kuinka menneisyydessä Rooman kirkko piti kaikkia muita kristinuskon ilmenemismuotoja (idän ortodoksikirkko ja protestantit) hereetikkoina tai skismaatikkoina. Vatikaani II (1962-1965) jälkeen muita kristittyjä yhä pidetään puutteellisina ja vain “vajavaisesti” Roomaan liittyneenä.

Rooman nykyinen ekumenia syleilee myös muita uskontoja. Ennen Vatikaani II:a muut uskonnot tuomittiin pakanallisina. Nykyään niitä kaikkia pidetään todellisina polkuina Jumalan luo ja niiden seuraajia kutsutaan ”veljiksi ja sisariksi”.

Ilman mitään salaliittoiluja Rooman julkilausuttu universalistinen pyrkimys on tuoda kaikki uskonnot yhteen kirkon johtajan, paavin ympärille. Evankelikaalisten kristittyjen tulisi jo missiologisistakin syistä Chiricon mukaan olla hereillä ja tietoisia siitä, mihin suuntaan Rooma on viemässä lähetystyötä.

Yhdessä, mutta missä asioissa?

Tämä ei tarkoita, että ei olisi sijaa millekään yhteistyölle alueilla, jotka aidosti ovat yhteisiä ja vaikkapa yhteiskunnallisesti tärkeitä. Tällaisia ovat vaikkapa erilaiset filosofiset ja sosiaalieettiset kysymykset, joissa on kyse aidosti yhteisistä arvoista ja intresseistä.

Roomalaiskatolisten ajattelijoiden panos vaikkapa sellaisissa kysymyksissä, kuten avioliitto, syntymättömien lasten oikeuksien puolustaminen, maallistumisen torjuminen, yleisesti teistisestä uskon puolustaminen ateismia ja maallistumista vastaan, on merkittävä ja tutustumisen arvoinen.

Pitkän historian saatossa itse evankeliumi on roomalaiskatolisen kirkon opissa, rakenteissa ja käytänteissä hautautunut monien myöhäis- ja ulkoraamatullisten apokryfisten traditiokerrostumien alle, joita ei edes Vatikaani II jälkeisessä katolilaisuudessa vieläkään ole lakaistu pois, niin että yksin Raamattuun perustuva evankeliumin valo yksin uskosta yksin Kristukseen loistaisi kirkkaasti.

Sen sijaan katolilaisittain pelastus tulee kirkon rakenteiden kautta sakramentaalisesti välittyvän armon vaikutuksesta. Tietenkään ei ilman Kristusta. Mutta ei myöskään uskon kautta yksin hänen tähtensä, eikä ilman katolista kirkkoa ja sen hierarkiaa.

Huolellisuutta ja varovaisuutta

Tietenkin katolilaistenkin parissa on uudestisyntyneitä uskovia. Martti Luther aikanaan totesi, että katolisen kirkon opista huolimatta on munkkeja, jotka turvautuvat yksin Kristukseen yksin uskon kautta. Kritiikki ei siten tarkoita, että sen enempää jaamme kuin otamme poiskaan taivaspaikkoja. Jumala yksin on tuomari ja pelastaja.

Samoin Is The Reformation Over? -dokumentin laatijat toteavat: ”Se, mitä voidaan sanoa Roomalaiskatolisesta kirkosta opillisena ja institutionaalisena todellisuutena ei välttämättä pidä paikkaansa yksittäisistä katolilaisista. Jumalan armo toimii ihmisissä, jotka kääntyvät ja luottavat yksin Jumalaan, ja jotka vastaanottavat Jumalan evankeliumin elääkseen kristittyinä opetuslapsina ja pyrkivät tuntemaan Kristuksen ja tekemään häntä tunnetuksi.”

Dokumentti jatkaa muistuttamalla siitä, että katolisen kirkon dogmien ja monimutkaisen poliittisen ja diplomaattisen rakenteen vuoksi ”tarvitaan kuitenkin paljon enemmän huolellisuutta ja varovaisuutta silloin, kun käsitellään institutionaalista katolista kirkkoa. Nykyiset aloitteet katolisen elämän ja jumalanpalveluksen eräiden aspektien uudistamiseksi (e.g. Raamattu kaikille, liturginen uudistus, maallikoiden roolin lisääntyminen, karismaattinen liike) eivät itsessään ole osoitus siitä, että roomalaiskatolinen kirkko on sitoutunut substantiaaliseen reformiin Jumalan sanan mukaan.”

Yhä tarvetta uskonpuhdistukselle

Olemme tulleet onneksi pitkän matkaa uskonsotien maailmasta ja on mahdollista käydä rakentavaa kriittistä ajatustenvaihtoa roomalaiskatolisen kirkon opista, rakenteista ja käytänteistä  kunnioittavassa ja molemminpuolisessa arvostavassa hengessä.

Haluaisin, että suomalainen herätyskristillinen kenttä alkaisi syvällisesti ja vakavasti pohtimaan, mitä uskonpuhdistuksesta kumpuava evankelikaalis-herätyskristillinen identiteetti merkitsee, sillä mitään syytä tai tarvetta sitä ohentaa tai luopua siitä Rooman hyväksi ei ole.

Sikäli kun uskonpuhdistukselle ylipäätään katsotaan olleen tarvetta reilu 500 vuotta sitten, se ei vielä ole tavoittanut roomalaiskatolista kirkkoa. Jossain mielessä sille saattaa olla jopa suurempi tarve tänä päivänä.

Rohkaisen englanninkielen taitoisia tutustumaan dokumenttiin Is the Reformation Over? A Statement of Evangelical Convictions (Reformanda Intitative).