Suomen kansallisrunoilija Runebergin mukaan runouden tulee kirkastaa Jumalaa kuvaamalla maailmaa ja elämää totuudelle uskollisesti

Tällä viikolla, jolloin olemme viettäneet Runebergin päivää, on hyvä palauttaa mieliin se vankka kristillinen teologinen perustus, jonka pohjalta kansallisrunoilijamme loi fennofiilisen ja fennomaaniseenkin aatteeseen vankasti vaikuttaneen isänmaallisen ja kristilliskansallisen runoutensa.

Ingressissä viitatulla sivulla Niittynen kirjoittaa:

”Jos halutaan käyttää teologian sanastoa, niin runouden tehtävä on Runebergin mukaan kirkastaa Jumalaa kuvaamalla maailmaa ja elämää totuudelle uskollisesti ja tuoda lukijalle esiin elämään ja maailmaan sisältyvä jumalallinen suunnitelma ja jumalallinen harmonia. Näin Runeberg liittää siis runouden uskontoon…”

Jumala, Jumalan luoma kaunis maailma ja elämä sekä objektiivinen totuus liittyvät Runebergin mukaan läheisesti toisiinsa. Kauneus, hyvyys ja totuus liittyvät toisiinsa, harmonisesti. Niittynen kirjoittaa sivulla 127 seuraavasti:

”Runebergin uskonnollisuutta käsiteltäessä on tärkeä muistaa, että koko runoilijan kutsumuksensa Runeberg näki nousevan nimenomaan siitä, että runoilija tekee ymmärrettäväksi ja kuvaa Jumalan luoman kokonaisuuden – maailman, ihmiselämän, luonnon – olemassaoloa ja olemusta. Runoilijan tarkoitus on siis nostaa esiin Jumalan suunnitelma ja yksittäisen ihmisen liittyminen siihen ja hänen ei-sattumanvarainen osansa tuon suunnitelman muodostamassa isossa kokonaisuudessa.”

Niittynen analysoi väitöskirjassaan erittäin hyvin ja perusteltuja avainkohtia painottaen Runebergin ajattelun filosofiset, aatehistorialliset, poliittiset ja etenkin teologiset perusvakaumukset, jotka saivat aikaan hänen ajattelunsa muotoutumisen yhä konservatiivisemmaksi ja kristillisen uskon merkitystä painottavammaksi, varsinkin 1830-luvulta eteenpäin. Niittynen on väitellyt yhteiskuntatieteellisessä tiedekunnassa ja poliittisen historian alalta, joten hänen väitöskirjansa on hedelmällisellä tavalla poikkitieteellinen ottaen lukuun sekä aatehistoriallisen politiikan että filosofian ja kirkkohistoriallisen teologian näkökulmat.

Niittysen varsinaisena tavoitteena on selvittää, miksi ja millä teologisilla ja aatteellisilla perusteilla Runeberg suhtautui kriittisesti oman aikansa pietistiseen kristillisyyden muotoon, varsinkin 1830-luvun lopun niin kutsutuissa Puutarhurin kirjeissään, mutta jo huomattavasti aiemminkin, kuten Niittysen tutkimus osoittaa.

Väitöskirjansa tiivistelmässä Niittynen kirjoittaa seuraavasti:

”Samaan aikaan Suomen johtohenkilöt halusivat rakentaa Suomesta kukoistavan kansakunnan, jolla olisi korkea sivistys ja koulutustaso sekä oma vahva kulttuuri. Myös Runeberg näki kyseisen kansakunnan rakentumiseen tähdänneen kansallisromanttisen projektin tärkeänä. Pietistiset piirit eivät kuitenkaan jakaneet tätä tavoitetta. Sen sijaan he saarnasivat maailmankielteisyyden sanomaa, jossa isänmaa löytyi taivaasta, ei tästä maailmasta. Heidän tavoitteenaan oli uskonnollisen herätyksen kokenut uusi ihminen. Siihen eivät sopineet kansakunnan rakentamiseen liittyvät ajatukset, vaan siinä kulttuuri ylipäätään, ja taide, koulutus, sivistys, kirjallisuus ja runous näyttäytyivät turhanpäiväisiltä, jopa sielulle vahingollisilta, asioilta. Ne saivat ajatukset kääntymään pois Jumalasta ja oman sielun tilasta”.

Runeberg ja pietistit olivat yhtä mieltä siitä, että syntisen ihmisen tulee kääntyä ja uskoa Herraan Jeesukseen Kristukseen iankaikkiseen autuuteen ja pelastukseen päästäkseen. Mutta siitä tavasta, miten kääntymys tapahtuu, ja siitä, mitä kääntymyksestä tulisi seurata, osapuolet olivat teologisin perustein erimielisiä. Sivuilla 155–156 Niittynen toteaa näin:

”Runeberg kirjoittaa, kuinka pietistien keskittyminen oman sielunsa pelastamiseen menee niin pitkälle, että se saa heidän ajatuksensa keskittymään vain itseensä, vaikka kaiken autuuden ainoa ja oikea lähde on Kristus ja vain Kristus…Samassa kirjoituksessa Runeberg nostaa esiin myös kirkon sakramenttiopin koskien ehtoollista eli opin Kristuksen todellisesta läsnäolosta ehtoollisen leivässä ja viinissä…Runeberg…argumentoi sen puolesta, että pyhä ehtoollinen leipineen ja viineineen todistaa sen puolesta, että Jeesus on pyhittänyt myös aineellisen ja aine on sovituksen jälkeen puettu Jeesuksen pyhyyteen…”

Väitöskirjansa sivulla 149 Niittynen nostaa esiin tärkeän seikan:

”Runeberg otti kirjoituksessaan Till författaren af…kantaa synti-kysymykseen myös hieman toisesta näkökulmasta. Hän nimittäin sanoutui irti siitä pietistisestä näkemyksestä, että maailma tai ihminen olisi hengen synkkä vankila, josta henki tulisi jollain tavoin vapauttaa. Hänen mukaansa kristinusko ei tunnusta moista hengen orjuutta, vaan se nimenomaan julistaa voittoa tämänkaltaisista vankiloista ja pakoista ja on Jeesuksen sovitustyön ansiosta muuttanut maailman ilon asunnoksi (’Glädjeboning’).”

Itse näen perustelluksi tulkita siten, että Runebergin – joka oli pappi ja teologisesti lukenut – ja pietistien välisessä teologisessa vastakohtaisuudessa oli kyse siitä, millä tavalla ensimmäinen eli luomista käsittelevä uskonkappale sekä kolmas eli pyhitystä käsittelevä uskonkappale liittyvät toiseen eli lunastusta käsittelevään uskonkappaleeseen.

Yksilöllistä kokemusta korostaessaan pietistit väheksyivät ensimmäisen uskonkappaleen merkitystä, irrottivat sen toisesta ja pelkistivät toisen uskonkappaleen merkityksen kolmanteen eli pyhitystä käsittelevään uskonkappaleeseen. Runeberg puolestaan, samaan tapaan kuin tunnustukselliset vanhaluterilaiset ja konservatiiviset välitysteologit, tulkitsi ensimmäisen ja toisen uskonkappaleen toinen toisensa valossa ja vankkana perustana kolmannen uskonkappaleen alan todellisuuksille.

Runeberg piti kiinni luomisen teologian perustavasta merkityksestä kristillisen teologian kannalta ja liitti Kristuksen inkarnaation ja sovitustyön elimelliseen yhteyteen luomisen teologian kanssa. Pietistinen ajattelu, käytäntö ja opetus puolestaan päätyivät näkemään luomisen teologian arvostamisen ja pyhityksen korostamisen toinen toisensa poissulkevina kilpailijoina. Tällaisesta asennoitumisesta kumpusi – ja kumpuaa edelleen – niin sanottu pietistinen maailmankielteisyys.

Runebergin ja pietistien välistä teologista vastakohtaisuutta auttaa ymmärtämään selvillä olo niistä varsin silmiinpistävistä rakenteellisista teologisista painotuseroista, jotka ovat havaittavissa luterilaista puhdasoppisuutta edustavan Olaus Svebiliuksen katekismuksen ja pietistisen Erik Pontoppidanin katekismuksen – joilla molemmilla oppikirjoilla on ollut merkittävä vaikutushistoria Skandinavian ja Suomen luterilaisen kansanopetuksen ja kirkollisuuden piirissä – välillä. Näistä eroista tekee havainnollista selkoa Timo Salmela 14.4.2011 päivätyssä Itä-Suomen yliopiston kirkkohistorian kandintutkielmassaan.

Tutkimuksensa sivulla 315 Niittynen kirjoittaa, Rafael Gyllenbergin 1940-luvun tulkintoihin liittyen, seuraavasti:

”Katsomalla kauneutta ihminen aistii taivaan, ja tulee samalla enemmän sellaiseksi ihmiseksi, kuin hänet on tarkoitettu. Jumalaa voi kunnioittaa kunnioittamalla hänen luomiaan asioita. Siten maallinen ei olekaan pelkkää aistein havaittavaa tai jumalallisen vastakohtaa, vaan foorumi, jolla jumalallinen päästään kokemaan. Näin maallista vaellusta ei tarvitsekaan nähdä toissijaisena taivaskaipuun rinnalla, vaan itsessään arvokkaana. Yhteiskunnan rakentaminen ja työ kansakunnan hyväksi, jopa uhrautuminen, viittaavat siis arvokkaalla ja luovuttamattomalla tavalla kohti taivaallista.”

Niittysen mukaan, väitöskirjan sivulla 23:

”Runeberg-tutkimuksessa on painottunut Runebergin merkitys Suomessa vahvana vallinneelle kansallisuusaatteelle. Sitä kautta Runebergin maailmankatsomus on esitetty perustuneen ensisijaisesti isänmaallisuuteen ja isänmaan rakkauteen. On hyvä huomata, että aivan keskeinen maailmankatsomuksen pohja, kristinusko, on kyllä saanut huomiota, mutta jäänyt kuitenkin aiheetta isänmaallisuuden katveeseen.”

Kuten Niittynen nostaa esiin, katveeseen on jäänyt sekin tosiasia, että Runeberg oli saanut vankan luterilaisen pohjakoulutuksen. Sivulla 131 Niittynen kirjoittaa:

”Vaasan triviaalikoulussa vuosina 1815–1822 Runeberg sai sen ajan tapojen mukaan laajan kristillisen, luterilaisen pohjakoulutuksen…Vaasassa oppimäärään kuuluivat mm. puhdasoppisuuden kauden arkkipiispan, Jakob Benzeliuksen (1683–1747) jumaluusopin väitöskirjan Epitome repetitiones theologian opetteleminen ulkoa, arkkipiispa Olav Svebiliuksen (1624–1700) toimittaman kristinopin eli Katekismuksen tarkka läpikäynti sekä Raamatun opiskelu alkukielillä ja sen tekstien latinaksi ja ruotsiksi kääntäminen. Huomion arvoista on erityisesti se, että Runebergille hyvin vahvaksi osaamisalueeksi ja elämänikäiseksi rakkaudeksi muodostuneen kreikan kielen hän oppi Vaasassa yksinomaan Uutta testamenttia tällä alkukielellä opiskellen. Runebergin ulkoa osaama Benzeliuksen dogmatiikan teos on tähän astisessa tutkimuksessa laiminlyöty. Vaikkei teoksen merkitystä Runebergille tulekaan yliarvioida, niin tarkasteltaessa Runebergin kristillisyyttä sitä ei voi sivuuttaa.”

Runeberg korosti myös Jumalan Sanan saarnan merkitystä ja tärkeyttä ja oli, kuten Niittynen sivuilla 133 ja 134 muistuttaa, erityisen perehtynyt homiletiikkaan eli saarnataitoon. Kaiken ydin on Runebergin mukaan ”positiivinen raamatullisuus” ja saarnaajan perusmottona tulee aina olla: ”På Guds ord skall predikan grundas”, eli saarnan tulee perustua Jumalan Sanaan.

Sivuilla 143–144 Niittynen liittyy Pertti Karkaman 1980-luvun Runeberg-tulkintaan ja selostaa Runebergin uskoneen, kuten ilmenee Kuningas Fjalar -teoksessa, että Jumalan käsi vaikuttaa kaikessa, kaikkea tapahtumien kulkua ohjaten. Ihmisen elämä on Runebergin mukaan ennalta määrätty Jumalan suunnitelman mukaan siten, että satunnaistapahtumatkin saavat selityksensä ihmisen elämän kokonaisviitekehyksessä.

Jumalan säätämään ihmisen elämän kokonaisviitekehykseen kuuluvat myös luonnolliset järjestykset ja rajat, joiden rikkominen ja särkeminen johtaa, kuten Niittynen sivulla 145 Runebergin ajattelua kuvailee, myös yhteiskuntajärjestyksen rikkoutumiseen. Sivuilla 235–236 Niittynen toteaa, että Runebergille – päinvastoin kuin pietisteille – kotiseudun puolustus merkitsi kansalaisvelvollisuutta, joka oli nähtävissä kutsumuksena ja yhtenä tapana palvella Jumalaa. Ihmisen tuli olla valmis uhrautumaan yhteisen hyvän eli kansallisen isänmaan puolesta ja edistämään isänmaan hyvinvointia. Sen sijaan pietistit eivät nähneet isänmaata ja sen velvoittavuutta tällä tavalla. Niittynen toteaa sivulla 236:

”Pietismi suhtautui isänmaahan väheksyen. Filosofinen ja poliittinen romantiikka, muiden ideologioiden tapaan, nähtiin turhina maallisina pyrintöinä, sydämen ja mielen kiintymisenä vääriin asioihin…Johan Wrede on kuvannut tätä polariteettia sanomalla, että Runebergin vakaumuksen mukaan ihmisen tehtävä ja velvollisuus on liitossa (’I förbund’) luonnon ja Jumalan kanssa kehittää elämäänsä ja rakentaa yhteisöään/yhteiskuntaansa. Pietistit sen sijaan näkivät kaiken maallisen pelkkänä kahleena ja pitivät välttämättömänä ottaa radikaalilla tavalla etäisyyttä kaikesta tämänpuoleisesta. Johan Wrede on itse asiassa pitänyt tätä eroa tärkeimpänä syynä Runebergin pietismin vastustukselle.”

Ville Niittysen Runeberg-väitöskirja on paitsi aihettaan akateemisesti hyvin valaiseva tutkimus myös suomalaisen kristillisyyden teologisfilosofisia juuria ylösrakentavasti esittelevä lukukokemus.